Yöllistä pohdintaa ja päivän kuulumisia

Yöllä ennen neljää…

Tässä yöllä muutaman kunnon yöunitunnin jälkeen aloin miettimään kuinka ihmisen perusluonne määrää paljon. Mikä voisi olla sopivampi tilaisuus vaipua synkkyyteen, vetäytyä sängynpohjalle verhot kiinni ja märehtiä itsesäälissä ja katkeruudessa, mutta kun perusluonne ei yhtään anna periksi sellaiselle. Ei ole koskaan antanutkaan. Kai minussa on liikaa positiivisuutta, kovapäisyyttä ja sitkeyttä. Halua löytää ratkaisu vaikeisiinkin asioihin. Tällä hetkelläkin olen aika positiivinen siitä, että kyllä tämä tästä. Tietenkin sitä miettii, mistä uskaltaa haaveilla ja millaisia suunnitelmia uskaltaa tehdä, koska tämän laatuinen syöpä luultavasti joskus vielä käy kohtalokseni. Toivotaan vain, että kun kasvain uusii, on lääketieteellä tarjota uusia aseita taisteluun. Eniten säälittää Mikko ja Iida kun ovat jumissa ja joutuvat kärsimään minun vajaavaisuudestani tai tässä tapauksessa ylenpalttisuudestani, kun solut eivät ymmärrä olla kasvamatta liikaa.

Koska tahansa antaisin sairauden pois ja ottaisin terveyden takaisin, mutta kun se ei mahdollista ole, täytynee se ottaa sitten elämänsuunnan muutoksen mahdollisuutena. Ainakin itse olen aina elänyt tulevaisuudelle. Huomiselle, seuraavalle viikonlopulle, ensi kesälle jne. Nyt kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin miettiä tätä päivää ja tästä päivästä mahdollisimman mallikkaasti selviämistä, niin on pakotettu rauhoittamaan tekemisiään. Joulukorrtit pitäisi laittaa, vähän joulupakettejakin ja kyllä niitä asioita edelleen siirtää huomiselle ja viikonlopulle, mutta toisaalta tulihan tehtyä eilen ensimmäinen joulukorttiprotootyyppikin kun jostain on aloitettava mahdollisimman pian, jotta urakka tulee valmiiksi.

Masennus on kamala tauti, mutta ei se vain saa minusta yliotetta. En koe yhtään vähempää elämäniloa kuin tähän saakkakaan. Epävarmuutta kyllä, mutta eihän se ole sama asia. Muutin olohuoneeseen norsun kanssa nukkumaan, söin vähän yöpalaa ja otin nukahtamislääkettä (toiseen kertaan putkeen), joten josko vielä pari tuntia löytyisi yöunta :) Ja löytyihän sitä, koska nyt klo on jo 6 ja aamupuuro hellalla tuloillaan.

Tänään oli ensimmäinen terapia kerta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa yleisellä sairaalapsykiatrian osastolla. Kyllä vain Seinäjoella tämä henkinen puoli on huomioitu hienosti. Joka toinen viikko tavataan nyt hoitojen ajan ja kyllä se varmasti tarpeeseen tulee. Olin henkisesti varautunut vollottamaan valtaisasti, mutta sessio menikin lopulta aika kuivin silmin, mikä oli oikein mukavaa. Etukäteen nimittäin pelkäsin, kuinkahan taksimatka Vaasaan menee, jos terapia on oikein tunteikas. Muuten on pakko sanoa, että tulipahan ensimmäinen taksikuski vastaan, jota en toivo uudelleen kuljettajaksi. Teki mieli useaan kertaan mainita turvaväleistä, nopeudesta ja että mielelläni en syöpähoitojen aikana kuolisi auto-onnettomuudessa. Ja kun mihinkään ei kiire oikeasti ollut. Toki olisinhan voinut kerrankin huomauttaa, mutta enhän minä…

Eilen toivoin aurinkoa ja unta. Molempia sain ja päivä onkin ollut aika mukava. Mikko vei mut lenkillekin, kun sää muuttui vesikeliksi, eikä teillä ollut enää jäätä. Askeltavoite jäi tosin saavuttamatta. Ja sain aloitettua joulukorttitalkoot. Miinuksena pieni epikohtaus, jonka taas sain kiinni ennen kuin sormien kouristelu edes alkoi ja pääsin mukavasti nojatuoliin istumaan. Onneksi anoppi oli jälleen paikalla silittämässä ja halaamassa kun Mikko oli Iitua pesemässä. Meneehän kohtaus ja paniikki-itku ainakin nopeammin ohitse niin.