elossa
syöpävapaa
epileptikko
onnellinen perheestään ja kissastaan
toivoa täynnä
musiikin voimalla
pakkasaamu
pyöräily piristää
onnekas työn suhteen
punaisia ruusuja (isältä)
tänään teatteriin
Eipä muuta
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
perjantai 21. lokakuuta 2016
Sairastumisen sattumaa
Tässä on vierähtänyt tovi viimeisimmästä päivityksestä. Monta hyvää aihetta on käynyt mielessä, mutta sitten ei ole ollut aikaa laittaa niitä ylös. Yhden kuitenkin muistin tänään pyöräillessäni töistä kotiin: sairastumisen sattuma.
Aihe oikeastaan pompahti jokunen viikko sitten, kun lehden kuolinilmoituksissa löytyi pomoni ensimmäinen hankala asiakas ja hän ihmetteli, kuinka asiakas eli yli kahdeksankymppiseksi, vaikka oli reilusti ylipainoinen, tupakoi ja viinakin maittoi. Että eihän elintavat kerro tautiennusteesta tai eliniästä mitään. Totta olemme yksilöitä. näitä kommentteja olen kuullut paljon ja yleensä kommentoija on itse sellainen, joka polttaa ja/tai käyttää alkoholia enemmän. Tavallaan loukkaannun niistä aina hieman ja koen ne syyllistäviksi, vaikkei niitä sellaisiksi ole tarkoitettu.
Parantumiseni yhdessä vaiheessa koin valtavan voimaannuttavana, kun sain syyttää itseäni sairastumisestani. Silloin koin, että pystyn myös tekemään asialle jotain muuttamalla pielessä olevia asioita, kuten ruokavaliota, liikuntatottumuksia ja olihan painoakin varaa pudottaa. Huomaamaton stressi oli ehkä kuitenkin pahin syntini. En itse ymmärtänyt stressin ja töissä 80 km päässä käyvän äidin syyllisyyden vakavuutta, mutta se on kuulemma näkynyt ja kuulunut kotona.
Nyt olen onneksi päässyt itseni syyllistämisestä ja todennut, että kyse on sattumasta. Totta kai elintavat vaikuttavat ja etenkin kerran sairastuttua on syytä pitää elintavat kunnossa. Lisäksi perintötekijöillä on oma osuutensa sairastumiseen. Mutta silti sattuma on se kaikkein suurin tekijä. Jotta sairastuu vaikkapa aivosyöpään täytyy todella monen asian osua kohdalle. Onhan huomattavasti pienempi todennäköisyys saada aivokasvain kuin pysyä terveenä tai saada vaikka rintasyöpä tai kilpirauhassyöpä. Etenkin sattuman merkitys on kasvanut itselleni nyt, kun en ole enää pitänyt hurjan tiukkaa kuria ruokavaliossani ja olen syönyt maistiaisia kaikenlaisesta, mitä en vuosi sitten olisi ajatellutkaan. Enkä edes pode huonoa omaa tuntoa. Liikuntakin on vähentynyt, kun saan ajaa autolla, vaikka yritän viikoittain käydä töissä pyörällä 2-3 kertaa niin kyllä jo nyt huomaa, että kunto on huonontunut.
Stressiä olen yrittänyt pitää kontrollissa ja pääasiassa onnistunutkin. Viikolla nukutut yöunet jäävät hieman lyhyiksi, joten viikonloput tulevat tarpeeseen.
Oikeastaan olen saanut viimeaikoina hieman omaakin aikaa, kun kuun alussa Mikko oli poissa ja Iitu oli mummolla yökylässä. Yritin houkutella neitiä kotiin nukkumaan, mutta hän päätti toisin. Toisaalta nautin valtaisasti siitä, että sain olla yksinäni kotona. Viime viikonloppu oltiin Mikon kanssa kahdestaan mökillä ja onneksi lähdettiin, sillä siellä saa aina nukuttua niin hyvin! Ja suppilovahveroitakin kertyi. Nepä ne tavoitteet sille reissulle olivatkin. Ja Iitu on edelleen sillä meidän mökkiviikonloppuna alkaneella reissulla. Ei ole ollut kiinnostusta tulla kotiin koko syysloman aikana, joten töissä käyvänäkin koen saaneeni jonkinlaisen syysloman, kun päivät eivät aikataulutu hoitoajan ja iltatoimien mukaan. Eikä ole tarvinnut murehtia Iitua, kun on tuossa kolmen kilometrin päässä, niin jos haluaisi kotiin, pääsisi varmasti pikimmiten.
Kasvaimen löytymisen 2. vuosipäiväkin lähenee jälleen aivan yllättäen. Sehän jo ensi keskiviikkona. sitä seuranneesta viikosta mulla on ikuisena muistona epilepsialääkitys ja kuoppia kallossa (ne on aika ällöttäviä), joiden ympäristö aristaa vieläkin.
Aihe oikeastaan pompahti jokunen viikko sitten, kun lehden kuolinilmoituksissa löytyi pomoni ensimmäinen hankala asiakas ja hän ihmetteli, kuinka asiakas eli yli kahdeksankymppiseksi, vaikka oli reilusti ylipainoinen, tupakoi ja viinakin maittoi. Että eihän elintavat kerro tautiennusteesta tai eliniästä mitään. Totta olemme yksilöitä. näitä kommentteja olen kuullut paljon ja yleensä kommentoija on itse sellainen, joka polttaa ja/tai käyttää alkoholia enemmän. Tavallaan loukkaannun niistä aina hieman ja koen ne syyllistäviksi, vaikkei niitä sellaisiksi ole tarkoitettu.
Parantumiseni yhdessä vaiheessa koin valtavan voimaannuttavana, kun sain syyttää itseäni sairastumisestani. Silloin koin, että pystyn myös tekemään asialle jotain muuttamalla pielessä olevia asioita, kuten ruokavaliota, liikuntatottumuksia ja olihan painoakin varaa pudottaa. Huomaamaton stressi oli ehkä kuitenkin pahin syntini. En itse ymmärtänyt stressin ja töissä 80 km päässä käyvän äidin syyllisyyden vakavuutta, mutta se on kuulemma näkynyt ja kuulunut kotona.
Nyt olen onneksi päässyt itseni syyllistämisestä ja todennut, että kyse on sattumasta. Totta kai elintavat vaikuttavat ja etenkin kerran sairastuttua on syytä pitää elintavat kunnossa. Lisäksi perintötekijöillä on oma osuutensa sairastumiseen. Mutta silti sattuma on se kaikkein suurin tekijä. Jotta sairastuu vaikkapa aivosyöpään täytyy todella monen asian osua kohdalle. Onhan huomattavasti pienempi todennäköisyys saada aivokasvain kuin pysyä terveenä tai saada vaikka rintasyöpä tai kilpirauhassyöpä. Etenkin sattuman merkitys on kasvanut itselleni nyt, kun en ole enää pitänyt hurjan tiukkaa kuria ruokavaliossani ja olen syönyt maistiaisia kaikenlaisesta, mitä en vuosi sitten olisi ajatellutkaan. Enkä edes pode huonoa omaa tuntoa. Liikuntakin on vähentynyt, kun saan ajaa autolla, vaikka yritän viikoittain käydä töissä pyörällä 2-3 kertaa niin kyllä jo nyt huomaa, että kunto on huonontunut.
Stressiä olen yrittänyt pitää kontrollissa ja pääasiassa onnistunutkin. Viikolla nukutut yöunet jäävät hieman lyhyiksi, joten viikonloput tulevat tarpeeseen.
Oikeastaan olen saanut viimeaikoina hieman omaakin aikaa, kun kuun alussa Mikko oli poissa ja Iitu oli mummolla yökylässä. Yritin houkutella neitiä kotiin nukkumaan, mutta hän päätti toisin. Toisaalta nautin valtaisasti siitä, että sain olla yksinäni kotona. Viime viikonloppu oltiin Mikon kanssa kahdestaan mökillä ja onneksi lähdettiin, sillä siellä saa aina nukuttua niin hyvin! Ja suppilovahveroitakin kertyi. Nepä ne tavoitteet sille reissulle olivatkin. Ja Iitu on edelleen sillä meidän mökkiviikonloppuna alkaneella reissulla. Ei ole ollut kiinnostusta tulla kotiin koko syysloman aikana, joten töissä käyvänäkin koen saaneeni jonkinlaisen syysloman, kun päivät eivät aikataulutu hoitoajan ja iltatoimien mukaan. Eikä ole tarvinnut murehtia Iitua, kun on tuossa kolmen kilometrin päässä, niin jos haluaisi kotiin, pääsisi varmasti pikimmiten.
Kasvaimen löytymisen 2. vuosipäiväkin lähenee jälleen aivan yllättäen. Sehän jo ensi keskiviikkona. sitä seuranneesta viikosta mulla on ikuisena muistona epilepsialääkitys ja kuoppia kallossa (ne on aika ällöttäviä), joiden ympäristö aristaa vieläkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)