Mietteitä oheishoidoista

Olen lukenut menneellä viikolla kirjaa "Syövästä voi selviytyä - yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen". Kirjoittaja on tutkinut kvalitatiivisesti länsimaisen lääketieteen näkökulmasta yllättävästi syövästä parantuneita ihmisiä. Osa potilaista on jättänyt kokonaan länsimaiset hoidot väliin, tai olleet jo käytännössä saattohoidossa ja silti selvinneet syövästä niin, että kaikki syöpäkudos on hävinnyt. Sitten on tietenkin kaikkea tältä väliltä. Yhdeksän asiaa, jotka ovat toistuneet haastatteluissa käytännössä jokaisella ovat ruokavalion muuttaminen, vastuunottaminen omasta terveydestään, oman intuition noudattaminen, rohdosten ja ravintolisien käyttäminen, tukahdutettujen tunteiden vapauttaminen, myönteisten tunteiden kehittäminen, ympäristön tuen vastaanottaminen, henkisyyden syventäminen ja elämänhalun vahvistaminen. Ihmiset painottivat eri osa-alueita, mutta kaikilla toistuivat nämä teemat jollain osuudella elämäntapa muutoksessa, jonka he olivat tehneet, sillä elämäntapojen muutoksen pahasta syövästä selviäminen vaatii.

Mielestäni monia näistä olen toteuttanut, mutta nyt suunnilleen puolet kirjasta luettuani alan kokea entistä enemmän, etteivät ruokavalioon keskittyneet muutokset omassa tapauksessani ole niitä ainoita tarvittavia muutoksia. Yksi syy on jo aivoverieste, jolloin ruokavaliomuutokset eivät ole yhtä tehokkaita, kuin esimerkiksi sisäelin tai muiden kudosten syöpiin.

Lisäksi olen alkanut tunnistaa itsessäni niitä henkisiä syitä, miksi syöpä ehkä iski juuri viime syksynä. Toisaalta tunnistan myös niitä tekijöitä omassa ajattelussa, joihin pitäisi saada muutos. Esimerkiksi olen luonteeltani vastuunkantaja, mutta ikävä kyllä olen kantanut enemmän vastuuta ja pitänyt huolta monista muista ja vaikka yhdistyksistä kuin itsestäni. Oma ruoka on saanut olla mitä sattuu kunhan Iidalla on ollut jotain järkevämpää syötävää ja olen vastannut kotitöistä, jotta Mikko pääsisi mahdollisimman helpolla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Mikko tekisi omaa osuuttaan, vaan kaikki tapahtuu pääni sisällä. Huolehdin, vaikka asiat olisivat kunnossa ja hoituisivat jopa nopeammin, jos en puuttuisi joka asiaan. Minun siis pitäisi oppia luottamaan ihmisiin ja heidän kykyihinsä ja hyväksymään se, ettei kaikki tee asioita samalla tavoin kuin minä.

Toinen huono luonteenpiirteeni on kateus. Olen aina kadehtinut jotakuta. Teininä kavereita, joilla oli poikaystäviä, huomattavasti nuorempaa siskoani, joka on luova ja pärjäsi joka tilanteessa hienosti. Ja nyt syöpään sairastuttuani kavereiden ja tuttujen toiset vauvat olivat todella kova paikka. Ehkä joskus muiden parisuhteitakin, mutta sen olen onneksi tajunnut, että kaikilla on omat ongelmansa, vaikka ne eivät olekaan samat kuin meillä.

Kolmas on valtava miellyttämisen halu. Teen työni hyvin ja nopeasti, koska pomo arvostaa sitä. Sitten sattuu virheitä, mutta onneksi ne eivät enää haittaa itseäni, vaan olen oppinut nöyrästi soittamaan asiakkaalle, että nyt kävi näin ja pahoitellut kovin. Yritän olla kuvitelmieni äiti ja kotitalouden pitäjä, jolta kaikki sujuu (Oman äitini ja hänen äitinsä olen kokenut sellaisiksi. Vaikka kaiken luulisi kaatuvan päälle, niin silti on ruoka tehtynä ja koti siistinä). Tässä olen tietenkin pettynyt monesti, kun rähjään Iitulle (no niin äitikin minulle aikoinaan eli ei sittenkään täydellinen vaan ihminen) ja villakoirat vilistää nykyään kissanhiekan seassa. Kotitöistäkin olen jo vähän oppinut olemaan murehtimatta. Se tehdään mitä jaksetaan ja ehditään, kunhan jotain ruokaa löytyy kaapista ja puhtaita vaatteita päälle.

Yksi suuri ongelma minulle on ollut perheeni uskonnollisuus. Minut on kasvatettu kristityksi ja siskoni on tähän muottiin sopinut, minä en. Koin asian todella vaikeaksi ja ahdistavaksikin. Muutama viikko sitten sain sanottua asiasta äidilleni, koska ahdistuin niin suunnattomasti hänen tekstiviestein lähettämistään raamatun jakeista ja yksi solmu purkaantui siinä. Olin jo jonkin verran aiemmin tajunnut, että ahdistuksen syy oli ensi sijassa se, etten halunnut tuottaa pettymystä vanhemmilleni, koska en ole erityisen uskova. Joskus teininä luin ihan fiktiivisen kirjan, jossa lähetyssaarnaaja tuli matkoillaan sellaiseen lopputulokseen, että uskonnosta riippumatta kyseessä on sama jumala. Vaikutuin kirjasta ja siitä lähtien uskoni on ollut ehkä tätä. Jokin suurempi voima, jolla on paljon eri nimiä ja joka on kaikkialla.

Varmaan edellisen vuoksi minua on nyt alkanut kiinnostaa energiahoidot ja kiinalainen lääketiede. Asiat, joita aiemmin pidin täytenä hörhöilynä. Olen nyt kahdesti ollut energiahoidossa ja ensi viikolla menen jälleen. Mikko pitää sitä rahantuhlauksena, mutta ei se voi olla sitä, jos itse koen tarvitsevani jotain tällaista. Energia läpäisee kaiken, sen kulkemista eivät estä aivoveriesteet tai kallo, jonka vuoksi se tuntuu ajatuksena niin hyvältä juurikin omalla kohdallani. Tämä ei tietenkään tarkoita, että luopuisin nykyisestä ruokavaliostani, pyöräilystä ja tietyistä ravintolisista (D-vitamiini, melatoniini, probiootit) ja mindfulnessia aion myös jatkaa, mutta kaipaan vain tähän vielä jonkin osan lisää.

Muuten elämä on flunssan jälkeen palannut suunnilleen raiteilleen. Mikko ei vieläkään ole saanut flunssaa yhtä kovana kuin minä ja Iitu. Vielä viime viikon kuljin töissä Mikon kyydillä ja täytyy nyt katsoa miten ensi viikolla tekee. En haluaisi tulla uudelleen kipeäksi sen vuoksi, että lähdin pyöräilemään työmatkoja liian nopeasti. Tiistaina en vielä uskaltanut juurikaan laulaan kuorossa, mutta nyt kun meillä on kuoroviikonloppu, niin tänään jo lauloin. Ääni ei vielä kulje kunnolla, mutta en juuri yskinyt, joten eiköhän se tästä. Iitukin on mummolla yökylässä, kun on sinne pitkään halunnut ja sen vuoksi itse pystyin kirjoittamaan näin pitkän tekstin näin aikaisin.

Toipilasviikonloppu

Minä olen aina ollut kärttynen toipilas ja ikävä kyllä Iitu on myös, mikä tarkoittaa lukemattomia yhteenottoja päivän aikana melkoisen pienistäkin asioista. Iidan vaatimus jatkuvaksi seuranpitäjäksi ei auta asiaa. Iitu ei suostu leikkimään yksin ja vaatii aina jonkun mukaansa vessaan palvelijaksi. Nämä kaksi asiaa raastavat välejämme melkoisesti.

Keskiviikkona soitti neurologi ja sain nostettua yhden lääkkeen ottomäärää, niin kuin halusinkin ilman, että ajoluvan takaisin saaminen siirtyi. Selitin työtilannetta hänelle ja hän laittoi minut EEG-tutkimusjonoon. Jos seuraavat magneetit ja EEG ovat ok, voin saada ajoluvan jopa hieman nopeammin kuin pitäisi. Huonotulos EEG:stä voi kai viedä kortin lopullisestikin tai ainakin pidemmäksi aikaa kuin perus yksi vuosi. Eli taas tuli yksi uusi jännitettävä asia tälle keväälle. Neurologi ei tosin vaikuttanut huolestuneelta. Hyvä uutinen oli se, että kun tämän lenssun aikana ei ole ollut yhtään epioiretta olisi lääketasapaino melko hyvä.

Torstaina kävin työterveyslääkärillä ja sain lopun työviikon saikkua. Nyt hieman huominen jännittää. Itsestä alkaa tuntua, että jos ääni kulkee niin, että Iidaa saan komennettua, niin pitäisi varmaan mennä töihin. Toisaalta kurkku kutiaa edelleen ja yskä on ihan riittävä. Mutta olen nyt menossa vähintään kokeilemaan. Mikollekin on tullut flunssaoireita, mutta on kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että pystyy kuulemma kuskimaan meitä huomenna hoitoon ja töihin. Iida vie huomenna mutakakun hoitoon ja pukee juhlamekon päälle. Viivästyneet synttärijuhlat ovat siis tiedossa.

Sairauden vuoksi meidän lauantaille suunnittelema Tampereen reissu peruuntui. Harmittaa todella kovaa, mutta Iida olisi meistä ollut ainoa junamatkakuntoinen ja sekin edelleen limainen, niin ei auttanut muu kuin luopua matkasta, jotta joskus edes parannuttaisiin. Alkaa olla oma elokuvien katselukiintiökin täynnä. Olisihan sitä voinut opetella Abban sanoja ainakin Iidattomina päivinä, mutta kai sitä vielä ehtii. Mun on vaikea oppia sanoja, jos ei voi laulaa samalla. En vain opi niitä. Mieluiten pitäisi olla koko kuoro ympärillä niin sanat oppisi kolmasosa siitä ajasta kuin kotona pelkän stemmansa kanssa.

Nöpöliinistä irtoaa jostain syystä aivan valtavasti karvaa tällä hetkellä. Muutenkin se on alkanut valtaamaan kaikki istumapinnat itselleen, joten sen viltti siirrettiin laatikkoon ja neiti joutui sinne nukkumaan. Yritetään taas saada jotain rotia kissan touhuhihin. Kovin hyvin ei ole tähän mennessä onnistuttu, joten saa nähdä kauanko yritys tällä kertaa kestää. Kokonaan sohvista Nöpöliini ei ole joutunut luopumaan ja tämä tekeekin asiasta hankalan. Se saa istua selkänojilla, jotta näkee paremmin ikkunoista ulos ja voi katsella lintuja.

Pipi sankari

Iidan lauanatain synttärit mummolla menivät oikein hyvin. Tässä Iida juhlatamineissa.

Äiti jäi hieman kateellisena kotiin... (oikeasti mulla oli aivan mukavaa parin elokuvan parissa). Iitu o ottanut kuvan.

Kun aloimme puhumaan synttärikahvituksen siirtämisestä mummolle, Iidan tilaus oli herkullinen kakku. Kuulemma oli sitä. Kotona olisivat joutuneet tyytymään valmiskakkuun.

Niinhän siinä kävi, että Iida sai multa tämän äärimmäisen epämiellyttävän flunssan. perjantai-iltana  kuume laski, noustakseen jälleen. Lauantai ilta ja sunnuntai päivä olivat kuumeettomia, mutta sunnuntai-iltana alkoi kuume nousta uudelleen. Menin aikaisin nukkumaan Iidan kanssa ja ennen kuin oikeasti nukahdin, ehdin ottaa kaikkea mahdollista mömmöä kaapista. Melatoniinia otan yleensä 9 mg illalla (nyt koko sairauden olen joutunut ottamaan 12-15 mg). Eilen vetäsin 18 mg + Opamoxin (rauhoittava) + Imovane. Vielä olisi löytynyt vanha nukkumislääke Ketipinor, mutta jätin sen kuitenkin ottamatta. Lisäksi otin vahvan särkylääkkeen (Oxynorm), kun alkoi tuntua korvissa ja luusärky häiritsi tosissaan. Yön aikana kuume oli noussut 38,2 asteeseen, joka oli kaikkein korkein mittaamani arvo tämän lenssun aikana. Iho on hellänä, mutta onneksi kuume on taas laskenut päivän aikana (juuri nyt en ole mitannut, joten en tiedä tämän hetken tilannetta), mutta kyllä ääni on sen verran poissa, että varmaan olen vielä huomisenkin kotona. Täytyyhän lastenkin olla yksi kuumeeton päivä kotona ennen kuin menevät hoitoon.

Soitin tänään työterveyteen ja sain lääkäriajan torstaille. Mun kokemus on, että vaikka yrittää soittaa heti aamulla, kun päivän aikoja aletaan antamaan, niin oot jo kuitenkin myöhässä. Voihan ajan pärua jos tuntuu, ettei mitään poireita ole. Oli vain aika paha keuhkoputken rahina, mihin heräsin aamulla. Antibioottia en kaipaa, mutta olisi hyvä tietää, missä asti tulehdus menee. 

Iidaa kävi sääliksi, koska hoidossa vain kerran kuussa oleva jumppasalivuoro ja meillä oli mutakakku ostettu ja hame valittu, minkä voi laittaa hoitoon päälle, koska olisivat juhlineet Iitun synttäreitä. Tämä siirtyy nyt myöhemmäksi. Me myös olimme ostaneet Iidalle lahjaksi junamatkaelämyksen Tampereelle ensi viikonlopuksi ja nyt pelkään vähän pahoin mhtaako jäädä tekemättä. Mikko on niin tiukka, ettei saa olla oikeastaan yhtään oireita, että lähdettäisiin. No tässä kunnossa kun pelkkä hengittäminen on vaivalloista, niin ei pystyisikään, mutta estääkö pelkkä nuha sen... En tiedä.

Pipinä synttärisankarinakin täytyy tietenkin olla hienona. Vaikka alle pistettiin villapaita ja kaikkein paksuimmat sukkahousut + villasukat, niin mekko tietenkin täytyy olla.

Ikävä välisattumus suhteellisen mukavalle päivälle (elokuvia katseltiin ja minä nukuin niistä suurimman osan) oli, että Nöpöliini juoksi Iidan jalkoihin ja Iida tössähti nenälleen lattialle, niin että verta tuli enemmän kuin koskaan ennen. Mekko ja villapaita, joutuivat pikahuuhteluun, joten ihan koko päivää ei saanut olla  hienona.   

Eilen aloin katsomaan Iidan 4-vuotisneuvola-aikaa, jonka olin varannut ennen vuodenvaihdetta. Olin varannut sen tiistaille ja ajattelin, että siirtäisin sen, jotta ei tarvitse mennä kipeän ipanan kanssa. Onneksi menin katsomaan, sillä olin ollut liian aikaisessa, eikä järjestelmässä ollut lainkaan varaamaani aikaa.

Lenssu iski

Sain mahdollisuuden kirjoittaa blogia ehkä nopeammin kuin olisin tässä tapauksessa toivonutkaan. Olen kotona viettämässä sairaspäivää, ja mieluummin olisin töissä kuin yskisin. Tauti alkoi keskiviikkona. Se tuli päälle todella nopeasti. jos olisin seurannut kelloa, olisin voinut sanoa kellonajan koska oireet alkoi. Ensin kurkkua kutisi ja sitten alkoi yskittämään. Vielä urheasti lähdin pienen empimisen jälkeen töihin torstaina (tyhmä minä) ja kahden maissa soitin Mikon hakemaan minut kotiin. Sentään pyörän jätin heti aamusta kotiin. Kotona nousi kuume ja palelin sängyssä pari tuntia. Lopulta nousin laittamaan lisää päälle ja syömään. Vielä illalla oli ihan hyvä kuume. Sain nukuttua vasta Paracetamolin vietyä luukivistyksen pois ja Bafucinin hillittyä yskintää. Vieläkään ei nenässä ole mitään, mutta sen sijaan joku on työntänyt raastinraudan kurkkuuni ja vähän alemmaskin.

Yöllä on vielä tullut ihanasti lunta, mutta saan katsella sitä vain ikkunasta Nöpöliinin kanssa. Onneksi Iidalla on koko päivä ohjelmoituna isun kanssa, sillä en kyllä olisi leikkikunnossa. Iidan synttärit siirrettiin jo mummolle, kun ei niille ollut tulossa lopulta muita kuin Iidan isovanhemmat. Olen niin onnellinen, etten suostunut järjestämään Iidalle kaverisynttäreitä vielä. Siitäpä riemu raikaisi, kun olisin joutunut ne mahdollisesti perumaan kokonaan tässä vaiheessa.

Muutenkin pohdiskelin eilen synttärijuhlia. Tietenkin juhlat ovat aina juhlat ja niistä jää erilailla muistoja kuin arjesta. Kuitenkin tärkeintähän tässä on se lapsi ja vaikka en pääsisi synttäreille huomenna, niin näen edelleen lastani ja saan seurata hänen kasvuaan ja oivalluksiaan maailmasta. Mielikuvitusta ainakin riittää. Nykyisin meillä asuu Ollin lisäksi Emma ja Kerttu. Toki olisi ollut kiva saada vähän erilainen muisto viime vuoden itkusynttäreiden jälkeen, mutta luotan siihen, että vuosia tulee vielä lisää.

Edellisen kirjoituksen jälkeen minulla oli muuten työterveyslääkäri, joka sanoi suoraan, että ei voi antaa minulle sellaista lausuntoa, jolla voisin ottaa virkaani vastaan, koska siinä vaaditaan ajolupa. Lisäksi käsittääkseni raskauttavana tekijänä on kaksi viikkoa ensimmäisen leikkauksen jälkeen tehdyt neuropsykologiset testit, joiden lausunnossa minulla on jos minkäkinlaista keskittymiskyky- ja lähimuistihäiriötä. Nyt minut ohjattiin työterveyshuollon työpsykologille hieman kevyempiin työkykytesteihin. Onneksi lääkäri sanoi, että jos siellä nähdään jotain häiriötä, niin nyt meillä on kuitenkin faktaa todellisesta työsuoriutumisestani, joten asioista voidaan myös todeta, että ei haittaa työntekoa. Keventää huomattavasti jännitystä. Testit ovat helmi - maaliskuun vaihteessa.

Eniten flunssassani harmittaa se, kun on yrittänyt ja yrittänyt säätää omaa vastustuskykyään mahdollisimman hyväksi ja sitten se pettääkin, mutta minkäs sille enää mahtaa. Ehkä yritän ottaa irti näistä makoilupäivistä kaiken mahdollisen. Eipä näitä ole voinut viettää aikoihin. Makoilupäivät elokuvien kanssa on mukavia, kun ei ole muita huolia. Ja mitäpäs huolia minulla olisi.

Pakkasviikonloppu

Nyt on ollut mukava pakkasviikonloppu. Iitun kanssa olin lauantaina kahdesti pihalla. Mikko oli ensimmäisellä kertaa mukana ja Iitu kokeili luistimia. Lisäksi Mikko kolasi koko rivarin pihan. Iltapäivällä Iitun kanssa kävin pulkkamäessä. Vielä oli hieman liian vähän lunta, mutta hyvin luisti lumi/ruoho yhdistelmässä. Halusin jakaa tänne muutaman kuvan.

Muuten mulla on itseni kanssa ongelma. Blogi on tärkeä kanava itselleni monella tavoin, ja tiedän, että tätä vielä lukeekin jokunen ihminen. Olen yrittänyt viimeaikoina saada noin tekstin viikkoon (välillä tiheemmin, välillä harvemmin), mutta nyt jopa tämä päivitystahti tuntuu liialliselta. Kuitenkin jokainen kirjoitus on pois omasta ajasta, Iitun ja mun yhteisestä ajasta tai Mikon ja mun yhteisestä ajasta (jos en kirjoita töissä, niin kuin pari purkausta tuli tehtyä). Viikon päästä on Iidan 4-vuotissynttäri ja siitä saatan hyvinkin kirjoittaa, seuraavana viikonloppuna on jälleen mukavaa tiedossa, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta saapa nähdä mihin rahkeet riittävät. Fakta kuitenkin on, että omaakin koneella olo aikaa pitäisi vähentää, kevät on aivan kamala Sorjan Abba-projektin vuoksi ja paukut saattavat olla aika vähissä. En tiedä koska opettelen sanat kappaleisiin, koska kaiken kotonaoloajan Iitu roikkuu käsivarressa. Ehkä löydän tasapainon kaiken välillä, mutta blogi on nyt kuitenkin se, joka ensin saa luvan joustaa.

Toivotaan kuitenkin, että tulee lisää lunta ja tänä vuonna talvi olisi paria viikkoa pidempi, vaikka joudunkin pyöräilemään töihin. Viime viikolla kylläkin otin kyydin vastaan mittarin näyttäessä -31. Epilepsia ei tykkää pakkasessa pyöräilystä ja siitä kuinka niska jumittuu kylmästä ja staattisesta asennosta. Mutta enpä voi jo tulleista vähältäpititilanteista, kun joudun varjelemaan ajoluvan takaisin saamista.

Kuuraparta kolauksen jäljiltä.

Pulkkamäkeen matkalla.

Vielä on vähän matkaa mäen pälle. Aika hyvä tekopulkkamäki meillä on tässä vieressä, vaikka lakeuksilla ollaankin. Aika kovaa tultiin, kunnes alkoi hiekkaosuudet.

Toista kertaa luistimilla.

Vähän oli haasteita itselläkin luistinten kanssa, etenkään kun en hokkareita ole paljoa lopula käyttänyt. Ovat vielä liian tuliterät, etten saa kiristettyäkään riittävästi. Mutta kyllä niillä Iitua sai vedettyä.

Vuosi 2016 alkoi

Ainahan kaikki uuden vuoden päivitykset facebookissakin aloitetaan, kuinka olen saanut kokea sitä ja tätä. No aloitetaan tälläkin kertaa samalla tavalla. Ei poiketa kaavasta.

Vuoteen 2015 ei mahtunut suuria seikkaluja, mutta totista sairastamista, huonoa kuntoa, josta sitten noustiin taas uusiin haasteisiin sekä henkisesti että fyysisesti. Nauttimista siitä, kuinka pikku hiljaa jaksoi paremmin ja paremmin hoitaa kotiaskareita, lenkkeillä, leikkiä Iidan kanssa, palata kuoroon ja päästä palkkatyhönkin. On vuoteen mahtunut pettymyksiäkin, kun kaikki ei mennytkään niin kuin toivoin, mutta nehän kuuluvat elämään. Ei ollut lämmintä suloista kesää (etukäteen pelkäsin kuumuutta ja lopulta jäin kaipaamaan sitä). Olen oppinut arvostamaan läheisiäni aivan uudella tavalla ja ymmärtänyt kuinka paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Myös sylissäni mammivan täystuhon saapuminen meidän perheeseen on yksi hienoa asia, vaikka jo nyt joudun miettimään miten järjestämme sen hoidon, jos aiomme olla mökillä yhtään pidempää pätkää ensi kesänä. Kaikin puolin siis hieno vuosi, vaikka mielelläni syövän antaisinkin pois kokonaan, jotta pääsisin ainakin lähivuosien peloista eroon. Onneksi olen niin hyväkuntoinen, etten pahemmin ajattele koko asiaa. Kunhan lääkkeet muistaisi ottaa epilepsiaan (yhden aamulääkkeen olen unohtanut kokonaan tähän mennessä) ja kohtaukset pysyisivät pois, jotta saisin ajolupani takaisin. Fyysistä kuntoa olisi hyvä saada vielä vähän kohotettua, joten kun valoa tulee päiviin enemmän, niin ei kuin Iida pyöräilemään töiden jälkeen ja äiti lenkille.

Välipäivät olin töissä. Hieman oli vaikea motivoida itsensä muistioiden tekoon ja olinkin työpaikalla lähinnä virka-ajan (maanantaina myöhästyin siitäkin). Ihanaa oli, ettei tiistaina ollut kuoroa, vaikka sekin on kivaa, mutta illat olivat kuitenkin oikeasti vapaat. Tuntui, että loma jatkui kuitenkin hieman pidempään kuin todellisuudessa. Tajusin myös sen, että tarvitsen jossain vaiheessa oikeaa lomaa ja 90 % työaika saattaa olla aivan hyvä vaihtoehto ainakin tämän pimeimmän ajan. Pakkanenkin tuli ja sain totutella pyöräily kommandopipon käyttöön. Ei ollut yhtään mukavaa, kun silmälasien kanssa näkee huonosti niiden huurtuessa ja ilman laseja on sokea. Keksin kuitenkin jonkinlaisen tavan pitää suojaavaa pipoa ja laseja yhtäaikaa niin, että näen eteeni. Ensi viikolle onkin onneksi luvattu yli 20 astetta pakkasta ainakin torstaille. Saan testatata pakkasen kestävyyttäni. Tänään ja tiistaina olisi kuoroa, mutta toisaalta onneksi keskiviikko on vapaapäivä.

Uuden vuoden aattona kävimme katsomassa lasten ilotulituksen kuudelta. Mikon kanssa katselimme myös naapuruston raketteja vuoden vaihtuessa. Uuden vuoden päivänä olimme vanhemmillani juhlimassa uutta vuotta ja heidän 41. hääpäiväänsä. Söimme tukevasti, saunoimme, leikkasin Iidan ja Mikon hiuksia ja tarkoitus oli valaa uudenvuodentinat hieman jälkijunassa, mutta tänä aamuna tajusin, että sen unohdimme kokonaan.

Uuden vuoden lupaukseksi päätin hieman irroittaa itseäni Facebookista. Poistin sovelluksen jopa puhelimestani, joten muiden päivityksiä katson vain koneelta. Yksityisvietsit tulevat kuitenkin edelleen puhelimeeni... luulisin. Ensi vuodelta toivon terveyttä. Se tulee olemaan suurin toiveeni koko loppuelämäni.

Eilen ja tänä aamuna olen noussut kelloon ja yrittänyt hilata heräämistäni aikaisemmaksi, jotta huominen kuuden herätys ei tuntuisi aivan niin pahalta. Aamulla huomasin myös, että minulla on jonkin sortin kyynelkanavatulehdus Siihen otin yhden viimeisiä 1 mg Panadolejani ja se tuntuu auttavan. En tiedä kuinka pysyn hereillä koko päivän...