Kohta joulupuu on jo purettu

Mikään ei ole mahtavampi piilopaikka kuin kuusen alusta. Sieltä on hyvä syksyä jalkoihin niin että kuusi heilahtaa ja liukuu mattoineen 10 cm suuntaan x. Koristeet ovat suhteellisen tiheästi pienellä alueella, ettei niihin pääsisi niin hyvin käsiksi. Joulukuusi on selkeästi aiheuttanut Nöpöiinille huomattavasti suurempia intohimoja tänä vuonna kuin viime vuonna ja mielenkiinnolla katsotaan ehtiikö se nähdä loppiaista. Siis joulukuusi.

Joulunalus meni kiireisesti. Töissä ei ollut kiirettä ja olinkin ainoa toimistolla perjantaina. Tämänkin viikon olen periaatteessa töissä, mutta loppiaisviikon olen ottanut vapaaksi. Tänään tosin olen saikulla ja tämä tauti on vain saatava loppumaan ennen lomaa. Mikko on pahiten kipeä. Vietti suuren osan aatosta ja loppiaisesta sängynpohjalla. Meillä muilla joulun pyhät menivät rattoisasti. Ja vaikka kaikki jäi hieman viime tippaan, niin sain tehtyä sekä itselleni sopivat laatikot (lanttu, porkkana ja punajuuri) että puolukkajoulukakun. Hieman olen langennut maistelemaan kyllä muitakin herkkuja, mutta ennen joulua pidin niin tiukkaa linjaa, että ei kai se maailman loppu ole. Vaikka kieltämättä flunssan iskettyä on käynyt mielessä, olenko syöttänyt valkosolut tainnoksiin ja taudin aiheuttajat taas oikein iloisiksi sokerilla. Jouluvalmistelut eivät olisi kyllä onnistuneet ilman Mikkoa ja Iidaa, jotka hoitivat siivouksen.

Meillä kuoroon iski jonkin asteinen kriisi ennen joulua, joka on käynyt aika raskaaksi, koska olen joutunut vedetyksi siihen syvemmälle mukaan, kuin olisin halunnut. Joulun aikana olisi entistä parempi syy pysyä poissa somesta, kun ei halunnut sillä asialla pilata enempää omaa joulutunnelmaansa.

Seuraavaksi uuden vuoden odotuksiin ja sitten vapaata koko viikko.

Pikku hiljaa rauhoittuu

Nyt on joulukonsertti esitetty. Valtava tila, jossa yleisöä oli reilu 400, mutta silti tilaa olisi ollut yli kaksinkertaiselle määrälle. Aika rankkaa on seistä paikoillaan reilu tunti, vaikka me ei koskaan jäpitetä ihan koko aikaa vain paikoillaan. Siitä huolimatta välillä piti pyöritellä olkapäitä ja venytellä niskaa ja ottaa pieniä askeleitakin. Väkimäärä on aika hyvä, kun ottaa huomioon, että tämä joulunaika tuntuu olevan aivan valtavan täyteen ahdettu erilaisilla joulukonserteilla. Kaksi kuoroa julkisti uuden joululevynkin vain täällä meidän kaupungissa.

Konsertti meni hyvin ja sen jälkeen päästiin karonkkaan. Ikävää on, etteivät kaikki tulleet mukaan. Jotenkin konsertin jälkeen oi ihanan levollinen olo. Uskalsin jopa viettää aikaa porukan mukana punaviiniä siemaillen. Tuntui pitkästä aikaa aivan normaalilta!

Hyvää alkanutta joulukuuta ja itsenäisyyspäivää

Oma joulukuuni alkoi hyvin iloisissa merkeissä, kun viimeisin kontrollini oli edelleen puhdas. Nämä hyvät tulokset saavat jälleen aikaan harhaisen tunteen "Eihän mulle voi mitään enää sattua". Tietenkin toivon näin, mutta ei siihen saisi tuudittautuakaan.

Syksyn mittaan olen useasti miettinyt kenen kaikkien ystävien ja sukulaisten luona pitäisi käydä (Helsingissä, Hämeenlinnassa, Tampereella, Kuopiossa, Jurvassa, Kauhavalla ja ihan täällä kotikaupungissakin...). Ikävä kyllä olen myös joutunut toteamaan, ettei resurssit anna nyt myöten mihinkään ylimääräiseen, joten ystävät ja sukulaiset jäävät paitsioon. Kokopäivätyö, perhe ja kuoroharrastus tuntuvat vievän kaiken energian ja viikonloput tulevat todella tarpeeseen. Koko meidän perhe on ollut melkoisen väsynyt viime aikoina. Nyt lauantaina on kuoron joulukonsertti, jonka jälkeen sillä saralla helpottaa ainakin hetkeksi. Tänään on viimeinen harjoitus ennen perjantain kenraalia.

Olen yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan ja hillitä huonoa omaatuntoa siitä, ettei aikaa ja voimia ole, keskittymällä päivien mukaviin asioihin ja ajattelemalla positiivisesti tulevaisuutta. Nyt eletään ruuhkavuosia, joissa mukana ei ole montaa pientä lasta vaan pieni lapsi ja sairaus. Vielä sitä aikaa voi tulla perheen ulkopuolisellekin elämälle. Näin ainakin, jos vain sairaudet pysyvät kurissa. Eipä sitä aikaa ja energiaa ole edes liikunnalle ja se taas alkaa tuntua uusina kiloina. Olen pari kertaa viikossa käynyt töissä pyörällä (tosin tällä viikolla jää pyöräilyt väliin). Jokin tautikin yrittää puskea päälle, mutta toistaiseksi olen saanut pidettyä sen taka-alalla, josta olen onnellinen. Vaikka pari sairaspäivää sängynpohjalla tuntuisi ihanilta, niin yleensä ohessa on hyvin epämiellyttäviä oireita, kuten yskää, nuhaa, päänsärkyä, joten niiden ajatteleminen ei enää innostakaan vapaapäivistä huolimatta.

Iitu on innostunut hiihtämisestä. Hän sai etukäteisjoululahjana uudet sukset ja viime viikonloppuna hiihteli ihan mukavasti talonyhtiön yleisillä nurmialueilla. Lunta oli juuri riittävästi, vaikka pitkä nurmi tulikin esiin paikka paikoin, ei se haitannut mitään. Huomenna viemme hänet tutustumaan hiihtokouluun, koska olemme miettineet jotain harrastusta, joka vahvistaisi hänen liikunnallista itsetuntoaan ja josta hän pitäisi. Katsotaan mitä hän siitä tuumaa. Vielä on innoissaan, mutta todellisuus saattaa järkyttää.

Joulu lähenee lähenemistään ja olen senkin kanssa yrittänyt olla aika rauhallisin mielin. Mitään en ole vielä tehnyt valmiiksi. Ja jos ei valmista tule esimerkiksi laatikoista, niin tehdään sitten uunijuureksia joulumausteilla. Siivota pitää edes pintapuolisesti, mutta jouluvalmisteluissa yritän myös noudattaa itseni säästämisen periaatetta. Ei maailma kaadu huonommin valmisteltuun jouluun. Ainakin joulukortit jäävät tänä vuonna askartelematta.

Hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin!

Neidin krätyynen ja äidin väsynyt päivä

Iitu on kipeä. Ei kuumetta, mutta välillä yskii ja selvittää kurkkuaan kuin pahainen mettämies. Oltiin jo sovittu sisäleikkipuistoon kaverin kanssa reissu, mutta jouduttiin se perumaan. Siitähän tietenkin syntyi sota ja itseänikin harmittaa. Onneksi meillä on kivoja tehtäväkirjoja ja uusia elokuvia (eilen ostettu), niin eiköhän tästä päivästä ihan mukava tule. Itsellekin ehkä oli ihan hyvä saada yksi oikea lepopäivä. Nyt alkaa marraskuu tuntumaan väsyttävänä. Ja se vähäinenkin valaiseva lumi meni ja vettä vain sataa.

Pari päivää sitten olin todella väsynyt, mutta typeränä päätin kuitenkin lähteä Iitun kanssa työpäivän jälkeen kaverin lapsen synttäreille. Koko päivän olin ollut jo aivan sumussa, ajanut työmatkatkin pyörällä ja tiesin jo lähtiessä, ettei pitäisi mennä. Mutta aina tulee jotain, eikä minnekään tunnu pääsevän, niin uhmaten omaa oloani, lähdettiin kuitenkin. Jouduin kesken illan vieton ottamaan rauhoittavan. Ehkä epilepsiakohtausta ei olisi tullut, mutta väsy + kaulahuivin unohtuminen (veto niskaan) sai vielä pöllömmän olon aikaan ja koska tiedä miltä kohtausoireet tuntuvan, pääni alkaa tuottaa sitä tunnetta hyvin helposti, jos alan pelätä kohtausta. Silloin rauhoittava tepsii hyvin. Ja koska sitä on alun perin määrätty mulle nukkumiseen isojakin annoksia, niin yksi kappale ei tunnu muuten kuin saa rauhoittamaan ajatuskierron (psykologinen vaikutus?). Komiolääkkeestä huolimatta ajoin kotiin kaupungin poikki, enkä ainakaan kokenut, että reaktionopeus olisi millään lailla kärsinyt. Onneksi ei tarvinnut myöskään kokeilla. Mikolla samainen annos saa nukahtamaan, joten on aika kovat yksilölliset erot vaikutuksessa. Tuon jälkeen olen yrittänyt panostaa nukkumiseen ja siihen täytyy edelleen panostaa. Oli siinä ollut kaikenlaista henkistäkin käsiteltävää sekä töissä että yksityiselämässä, joten ei pelkkä univaje ollut syynä väsymykseen.

Näin pari - kolme viikkoa sitten unen, jossa leikkausonteloon oli tullut kontrollikuvien perusteella jotain peitteisyyttä, joka ei ollut kasvainta, mutta jotain muuta epämääräistä. Se oli aika pelottavaa. Seuraava kontrolli kun on tämän kuun lopussa, niin pelko on jäänyt jotenkin päälle aikaisempaa enemmän. Jonkin verran on ollut myös viiltäviä/pistäviä hetkellisiä päänsärkyjä lähinnä toisella puolella päätä. Olo ei kuitenkaan ole varsinaisesti heikentynyt väsymystä lukuun ottamatta ja töissä ja kotona olen jaksanut suhteellisen hyvin. Ehkä työmotivaatio on vähän heikossa, niin kuin monesti aiemminkin tähän aikaan vuodesta kun tietää, että juhlapyhät ovat viikonloppuina ja palkallisia vapaapäiviä on vähennetty ensi vuonna ja lomakertymää on jäljellä 2 päivää ennen huhtikuuta... Joten eiköhän kaikki ole kuitenkin kunnossa, siihen uskon, vaikka pahinta pelkään.

Iloisia asioita on se, että Mikko on tehnyt meille eteiseen uuden vaatenaulakon, jossa on enemmän tilaa. Seuraavaksi hänen pitäisi tehdä Iidalle hyllykkö ja sitten käydä tuulikaapin kimppuun. Välissä maalata miniatyyrejä korvaukseksi puutavarasta, jota saatiin hänen kaveriltaan kissanhäkkiin. Ikävä kyllä miniatyyrimaalaus huvittaa kaikkein vähiten nykyisin, koska hänen käyttämänsä maalit ovat menneet parissa maalaamattomassa vuodessa tosi huonoon kuntoon. Muutenkin miniatyyrimaalaus ei enää innosta ja kyseiset figuurit on vielä todella vaikea maalata, koska ne on huonoa muovia ja ne on jo koottu kokonaisiksi, jolloin pieniä yksityiskohtia ei pysty maalaamaan. Ilmankos muutaman vuoden mietinnässä olleet lastulevykaapistot muuttuvat kovaa kyytiä puisiksi. Ja ikävintä on se, että kaikki puutavara oltaisiin ehditty hankkia itseltä mökiltä, koska häkki on edistynyt niin vähän tähän mennessä. Olen kyllä potenut melkoisen huonoa omaatuntoa...

Kissa voi hyvin, mitä oli naamansa kolhaissut jonnekin toissa yönä. Sekin on yksi helpotuksen ja ilon aihe.

2. vuosipäivä

elossa

syöpävapaa

epileptikko

onnellinen perheestään ja kissastaan

toivoa täynnä

musiikin voimalla

pakkasaamu

pyöräily piristää

onnekas työn suhteen

punaisia ruusuja (isältä)

tänään teatteriin

Eipä muuta

Sairastumisen sattumaa

Tässä on vierähtänyt tovi viimeisimmästä päivityksestä. Monta hyvää aihetta on käynyt mielessä, mutta sitten ei ole ollut aikaa laittaa niitä ylös. Yhden kuitenkin muistin tänään pyöräillessäni töistä kotiin: sairastumisen sattuma.

Aihe oikeastaan pompahti jokunen viikko sitten, kun lehden kuolinilmoituksissa löytyi pomoni ensimmäinen hankala asiakas ja hän ihmetteli, kuinka asiakas eli yli kahdeksankymppiseksi, vaikka oli reilusti ylipainoinen, tupakoi ja viinakin maittoi. Että eihän elintavat kerro tautiennusteesta tai eliniästä mitään. Totta olemme yksilöitä. näitä kommentteja olen kuullut paljon ja yleensä kommentoija on itse sellainen, joka polttaa ja/tai käyttää alkoholia enemmän. Tavallaan loukkaannun niistä aina hieman ja koen ne syyllistäviksi, vaikkei niitä sellaisiksi ole tarkoitettu.

Parantumiseni yhdessä vaiheessa koin valtavan voimaannuttavana, kun sain syyttää itseäni sairastumisestani. Silloin koin, että pystyn myös tekemään asialle jotain muuttamalla pielessä olevia asioita, kuten ruokavaliota, liikuntatottumuksia ja olihan painoakin varaa pudottaa. Huomaamaton stressi oli ehkä kuitenkin pahin syntini. En itse ymmärtänyt stressin ja töissä 80 km päässä käyvän äidin syyllisyyden vakavuutta, mutta se on kuulemma näkynyt ja kuulunut kotona.

Nyt olen onneksi päässyt itseni syyllistämisestä ja todennut, että kyse on sattumasta. Totta kai elintavat vaikuttavat ja etenkin kerran sairastuttua on syytä pitää elintavat kunnossa. Lisäksi perintötekijöillä on oma osuutensa sairastumiseen. Mutta silti sattuma on se kaikkein suurin tekijä. Jotta sairastuu vaikkapa aivosyöpään täytyy todella monen asian osua kohdalle. Onhan huomattavasti pienempi todennäköisyys saada aivokasvain kuin pysyä terveenä tai saada vaikka rintasyöpä tai kilpirauhassyöpä. Etenkin sattuman merkitys on kasvanut itselleni nyt, kun en ole enää pitänyt hurjan tiukkaa kuria ruokavaliossani ja olen syönyt maistiaisia kaikenlaisesta, mitä en vuosi sitten olisi ajatellutkaan. Enkä edes pode huonoa omaa tuntoa. Liikuntakin on vähentynyt, kun saan ajaa autolla, vaikka yritän viikoittain käydä töissä pyörällä 2-3 kertaa niin kyllä jo nyt huomaa, että kunto on huonontunut.

Stressiä olen yrittänyt pitää kontrollissa ja pääasiassa onnistunutkin. Viikolla nukutut yöunet jäävät hieman lyhyiksi, joten viikonloput tulevat tarpeeseen.

Oikeastaan olen saanut viimeaikoina hieman omaakin aikaa, kun kuun alussa Mikko oli poissa ja Iitu oli mummolla yökylässä. Yritin houkutella neitiä kotiin nukkumaan, mutta hän päätti toisin. Toisaalta nautin valtaisasti siitä, että sain olla yksinäni kotona. Viime viikonloppu oltiin Mikon kanssa kahdestaan mökillä ja onneksi lähdettiin, sillä siellä saa aina nukuttua niin hyvin! Ja suppilovahveroitakin kertyi. Nepä ne tavoitteet sille reissulle olivatkin. Ja Iitu on edelleen sillä meidän mökkiviikonloppuna alkaneella reissulla. Ei ole ollut kiinnostusta tulla kotiin koko syysloman aikana, joten töissä käyvänäkin koen saaneeni jonkinlaisen syysloman, kun päivät eivät aikataulutu hoitoajan ja iltatoimien mukaan. Eikä ole tarvinnut murehtia Iitua, kun on tuossa kolmen kilometrin päässä, niin jos haluaisi kotiin, pääsisi varmasti pikimmiten. 

Kasvaimen löytymisen 2. vuosipäiväkin lähenee jälleen aivan yllättäen. Sehän jo ensi keskiviikkona. sitä seuranneesta viikosta mulla on ikuisena muistona epilepsialääkitys ja kuoppia kallossa (ne on aika ällöttäviä), joiden ympäristö aristaa vieläkin.

Jälleen yhtä kontrollia pidemmällä

Elämän voi hyvin ajatella kontrolli kontrollilta jatkuvaksi. Suunnitelmat kuitenkin menevät huomattavasti pidemmälle, mutta kyllä sitä väkisinkin jokainen lähestyvä magneettikuvaus hieman hetkauttaa. Tällä kertaa kuvaukset olivat viikko sitten maanantaina ja tänään tiistaina sain tulokset. Välissä ehdin kokemaan sellaisen luulosairauden oireet, että onneksi ei joka viikko ole samanlainen.

Viime viikko oli kyllä todella kamala. Siihen odotusviikolle mahtui kahdet kuoroharjoitukset ja kaksi keikkaa, joista tosin ensimmäisestä jouduin lipeämään. Ei vain pystynyt. Olen pitänyt itseäni aika kovahermoisena tulosten odottelijana, mutta täytyy myöntää että alitajunta tekee niin paljon hallaa, etenkin kun on liikaa muutakin ohjelmaa. Tiistai vielä meni ok, mutta keskiviikko, torstai ja perjantaikin olivat pääkipuisia ja hartiaseutu aivan kireänä. Tuntui, että 100% työajan tekemisestä ei tule mitään. Samalla kissa taas raapi itsensä verille ja meillä haisi mätä. Viikon pelastus oli ystävä, joka tuli käymään.

Lauantaina maailma oli taas aivan sees. Pari hyvin nukuttua yötä takana, eikä aamu tuntunut yhtään tuskaiselta. Aamupäivällä oli kuorokeikka Vaasassa ja kotona odotti valmis ruoka ja jälkkäri synttärini kunniaksi. Päivällä oltiin pitkään ulkona ja lopulta katsoimme elokuvan perheen kesken. Oikein mukava synttäri.

Maanantaina kissa kävi viimein lääkärillä. Tuomio oli ruoka-aineallergia. Stressi pahentaa raavintaa, joten sitä täytyy välttää. Hoitoon vieminen on kielletty ja ulkoilumahdollisuus vähentäisi myös stressiä. Kuitenkin, vaikka kuinka hyvin hoidettaisiin, niin todennäköisesti antibiootti- ja kortisoonipiikit pitää hakea 2-3 kertaa vuodessa. Tällä kertaa otettiin myös ihonäyte diagnoosin varmistamiseksi. Mutta sairas kissa meillä on niin kauan kunnes pystyn päättämään eutanasiasta. Oli tosi rankkaa kun vastaanotolla piti päätös tehdä eilen. Mikko oli sitä mieltä, että lopetetaan sen kärsimykset, mutta en vain pystynyt. Joten meillä on edelleen kissa, vaikka itsekin olen ainakin kerran jo sanonut, että tämä on nyt viimeinen kerta ja seuraavasta saa sen viimeisen piikin. Ei pitäisi sanoa liian ehdottomasti vaikeista päätöksistä, kun niitä ei pysty pitämään. Sen olen huomannut, että on helpompi sanoa toisten tekemisistä kuin tehdä se viimeinen päätös itse.

Niin ja se mun oma tulos. Magneettikuvat olivat aivan samanlaiset kuin kesäkuussa eli puhtaat paperit tuli. Seuraava kontrolli lokakuun lopussa. Mahdollisesti seuraavaan kontrolliin kuvausväliä pidennetään ja viiden vuoden jälkeen muuttuisivat kontrollit kerran vuodessa oleviksi.

Loppukesä ja töiden alku

Nyt on kolme viikkoa takana arkea. Hyvin on jo käynyt selväksi, että iltaisin ei ehdi mitään omaa. Kuorossa käyn yhtenä iltana ja muina iltoina ulkoilutan kissan, syön, vähän kotitöitä ja siinä se sitten onkin, kun Iidan nukkumaanmenorituaalit alkavat. Lenkkeily jäi saman tien (yhden kerran olen käynyt hölkkäämässä) ja kerran kävelyllä Iidan potkutellessa. Illat ovat niin lyhyitä, eikä musta ole lähtemään enää kasin jälkeen minnekään. Nyt jo tarvitsisin enemmän unta viikolla, jotta viikonlopulle ei kertyisi niin paljoa univelkaa. Muuten 100 % työaika on mennyt hyvin ottaen huomioon, että olen ollut ainoa tarkastaja paikalla. Ensi viikolla muutkin tulevat lomalta, joten voin aloittaa kulkemaan ainakin välillä pyörällä töissä ja saan hieman tasapainotettua nykytilannetta. Loman jälkeen olin jo melkein normaalipainoinen, mutta nyt paino on heilahtanut taas vähän ylös päin. No joka tapauksessa olen edelleen ollut viimeksi saman painoinen raskausaikana, jolloin voin todella pahoin ja laihduin sen vuoksi. Ei siis huono tilanne.

Viime viikonloppuna käytiin Mikon kanssa kahdestaan mökillä marjassa, sienessä ja nukkumassa. Katottiin me yksi elokuvakin siellä, kun ei tarvinnut miettiä mitä voi katsoa, jos Iida pöllähtää paikalle. Saaliiksi saatiin n. 8 l kanttarellejä, n. 8 l mustia torvisieniä ja n. 7 l puolukoita. Kotimatkalla tuotiin peräkärryllinen polttopuita mun vahemmille ja mä ajoin koko 230 km matkan. Syyskuussa olisi tarkoitus lähteä koko porukalla vielä suppilovahveroita keräämään.

Viikonloppu oli antoisa ja hyvin rentouttava, kun olimme koko paikan ainoat mökkiläiset. Ikävä kyllä Nöpöliini alkoi taas raapimaan kaulaansa kissahoitolassa. Raapiminen ei ole vieläkään loppunut, mutta ei auta kuin kokeilla kotikonsteja. Kynnys eläinlääkärille lähtemiseen on korkealla. Ulkoilutus piti raapimisen kurissa pari viikkoa, mutta nyt hoitolaviikonlopun jälkeen pelkkä ulkoiluttaminen ei ainakaan ole saanut sitä kokonaan loppumaan. En tiedä onko pesemisestä hyötyä, mutta aloitin tänään puhdistamaan kaulaa pelkällä vedellä. Rasvaa siihen ei voi laittaa, sillä siinä on edelleen niin paljon karvaa. Ulkoiluhäkki pitäisi tehdä, mutta tarkoitus on suunnitella se talven aikana ja toteuttaa keväällä. Syyskuun mökkiviikonlopun ajaksi täytyy nyt miettiä viisainta tapaa toimia hoidon suhteen.

Viime viikolla ystävä oli kylässä Tampereelta, kun suoritti täällä opintoihin kuuluvaa harjoittelua, joka jatkuu vielä ensi viikollakin. Toivottavasti nähdään silloinkin. Ja tänään toinen ystävä kävi kylässä vauvansa kanssa. Ihanaa, että on vähän sosiaalistakin elämää. Sitä joskus kaipaa. Vanhoja ystäviä, vaikka ei kuorolaisissakaan mitään vikaa ole. Mikko oli vielä tänään koko päivän töissä, niin kyläily toi ihanaa vaihtelua 4-vuotiaan kanssa vääntämiseen.

Kortisonilihomisen seurauksena olen saanut napatyrän, jota kävin näyttämässä lääkärille. Toistaiseksi sille ei tehdä mitään, kun se ei vaivaa. Viime viikolla kävin myös hammaslääkärin perustarkastuksessa, jossa ei todettu muutoksia. Maanantaina olisi taas kontrollit, ensi viikolla muuten kaksi kuoroesitystä ja mun synttärit (35 tulee täyteen ja se on hyvä ikä! Mahtava vanheta.) ja kontrollitulokset sitä seuraavalla viikolla. Mitä lähemmäs kontrolli on tullut, sitä luottavaisemmaksi olo on muuttunut. Kaikki on hyvin.

Kesäloma lusittu

Tämän kirjoitin eilen sunnuntaina, mutta en ehtinyt laittaa kuvia ja julkaista...

Nyt on kesäloma ohitse ja olimme koko kolmiviikkoisen mökillä. Siellä sai olla lähes täysihoidossa anopin passatessa ja leikkiessä Iitun kanssa. No piti mun oma muonitukseni hoitaa ja jopa kolmena päivänä tehdä niin paljon syömistä, että muukin perhe sai mahansa täyteen. Aika kamalaa... No ei, saivatpahan taas syödä muutakin kuin perunaa ja nakkeja. Mökillä on joka kerta yhtä mukavaa ja tällä kertaa sääkin suosi juuri meidän lomaamme. Oikeastaan sää on suosinut kaikkia tämän kesän piipahduksiamme. Aurinkoa ja lämpöä piisasi etenkin toisella viikolla ja sateisimmiksi luvattuina päivinäkin kuurot olivat suhteellisen lyhyitä ja hyvin kestettäviä. Appivanhemmilla kyllä meinasi hermo mennä jo kuurojen aikanakin, kun juhannuksen ja meidän loman välinen kolme viikkoa olikin sitten satanut lähes taukoamatta.

Erityisen ylpeä olin kuitenkin liikuntasuorituksistani.  Mökkimme sijaitsee hyvin mäkisessä paikassa verrattuna tähän pannukakku Suomeen, jossa asumme. Ekana iltana ajattelin kokeilla jaksaisinko hölkätä meidän yleisimmin lenkkimielessä kiertämän harjun. Mukanani oli myös kävelysauvat, mutta niitä ei tarvinnut ottaa pois autosta koko loman aikana, sillä jaksoin hölkätä lenkin ja sitä jatkoin noin joka toinen päivä. Kypsenevät vatut aiheuttivat pieniä pysähdyksiä, mutta silti. Hölkkäsin koko matkan! Loman aikana kiersin tuon 2,8 km lenkin 10 kertaa, joista kolme oli siirrettävä aamuun helteen vuoksi. Aamuhölkkä ei todellakaan ole mun juttu! Ja viimeisen lenkin tein ukkoskuurojen lomassa. Onneksi pahimmat kuurot kuitenkin väistivät minut. Vaikka lenkki ei tuon pidempi ole, niin käsittää se noin 50 m korkeuserot. Sukuominaisuuden vuoksi seurailin hieman aikaa minuutin tarkkuudella ja viimeinen lenkki meni 24 minuuttiin, joka oli paras suoritus.

Muuten yritimme viedä Iidaa metsään tai muulle kävelylle ja pari kertaa teimmekin melkoisen pitkän lenkin. Lisäksi vanhalle sorakuopalle tehtiin tulipaikka ja kävimme siellä syömässä eväitä pariin kertaan. Evääthän ovat retkellä tärkeintä, joten tietenkin sellaiset olivat mukana joka kerta. Pari kertaa Iida käytti mukana ollutta potkupyörää, jolla harjoiteltiin ylä- ja alamäkien kulkemista. Iidaa palkittiin marjoilla ylämäkien potkuttelusta ja toisella potkupyöräilyllä järkyttynyt Iitu sanoi "Äiti, me unhdettiin lahjontamarjat!" No sitähän se oli ollutkin. Ei auttanut kuin kerätä marjoja.

Iitun kanssa keräsimme myös riittävästi kuivahtaneita kanttarelleja, joista parin päivän liotuksen jälkeen parhaat kuivattiin ja huonoimmat paistettiin. Itse kävin keräämässä mustikkaa pakkaseen noin 10 litraa ja lisäksi aamumarjoina meni ainakin litran verran. Onneksi olin päättänyt, etten kerää vattuja pakkaseen, kun juuri ennen lähtöä löysin viime vuotisia vattuja pakkasesta. Vatut ja mustikat kypsyivät yhtäaikaa, joten jos vattujakin olisi pitänyt säilöä olisi marjastressi muuttunut painajaiseksi. Nyt riitti, että syötäväksi keräili. Olen hidas keräämään mustikkaakin, kun tykkään istuskella mättäällä ja noukin kaiken käsin. Poimuria en osaa käyttää, enkä oikeastaan piittaa opetellakaan, vaikka selkä kipeänä sitten raahaudun metsästä pois. Mutta useana päivänä kun kerää tunnin tai kaksi, niin menee ihan hyvin ja saan riittävästi satoa meille. Päätin jo alkuunsa, etten aseta määrätavoitetta, vaan lomalla täytyy tehdä muutakin, vaikka sen ajoittaakin mustikka-aikaan. Jos marjat loppuvat kesken talvella, niin saahan kotimaisi marjoja kaupastakin hätä tapauksessa ympäri vuoden.

Tässä Iida korkkaa isäni enon vanhaa riippumattoa, joka viimeinkin saatiin esiin parina päivänä.

Nukuimme yhden yön teltassa ihan vain mökin pihassa, jotta Iitu sai ensituntuman retkeilyyn. Iitu nukkui erinomaisesti kunhan malttoi jännitykseltään rauhoittua ja molemmat vanhemmat heikommin. Aamulla olimme myös kipeitä kovaan alustaan tottumattomina (neidillä oli luksuspatja, kun olimme omassa pihassa).

Mukavaa oli myös, että yksi AVI:n aikainen työkaveri kävi meillä päiväteellä ja Mikon kaveri perheineen kävivät myös ohikulkiessaan kääntymässä. Itsekin pääsin viettämään hyvän ystävän kanssa äitien omaa retkeä, kun kävimme Leivonmäen kansallispuistossa päiväseltään. Minä nuotiopaikalla.

Eilen kun tultiin kotiin olin siivonnut mökin (meillä siivotaan aina lähtiessä, jotta seuraavalla kerralla olisi mukavampaa tulla... Niin vissiin. Pölyä ja hämähäkinseittejä on joka paikka täynnä siivosi tai ei. No ehkä roskaa on vähemmän...) ajanut puolet matkasta ja painelimme vanhemmilleni pesemään pyykkiä kuivausrummun ääreen. Sitten piti käydä kaupassa ja ajoin vanhempieni ja meidän väliä aika monta kertaa illan aikana. Olin aivan loppu illalla ja pelkäsin oikeasti miten mahtaa käydä epilepsian kanssa. Tänä aamuna kiskaisin itseni kuudelta pystyyn tekemään rästihommia, sitten jatkui pyykkishow vanhemmilla (onneksi olivat poissa, joten eivät nähneet kaaosta). Pyykkishown kunniaksi ja etenkin sen loppuun viemiseksi söin jopa yhden jäätelöpuikon... Olisi pitänyt kieltäytyä mieliteosta, mutta aina ei pysty kaikkeen, eikä se perusruokavaliota kaada suuntaan tai toiseen.

Hieman jännittää huominen töihin meno ja tulevat viikot. Ehdin tehdä 100 %:n työaikaa vain kaksi äärimmäisen hiljaista viikkoa, joten oikeastaan mulla ei ole tietoa omasta jaksamisestani. Ainakin täytyy opetella menemään aiemmin nukkumaan. Lisäksi saa nähdä kuinka saan pidettyä kuntoni yllä, sillä elokuussa mun täytyy enimmäkseen yrittää mennä autolla, kun olen ainoa tarkastaja toimistolla. No ehkä saan puolentunnin lenkkejä nipistettyä jostain ajasta. Ainakin kuntoradalle on lyhyt matka. Asfaltille en viitsi mennä hölköttelemään noilla vanhoilla lenkkareilla näin aluksi. Kuntoilun aloittamisesta suoraan asfaltilla olen kuullut vain huonoja kertomuksia.

Lomalle lähdin räväkästi, kun unohdin lopulta kaikki avaimet töihin, joten huomenaamulla täytyy toivoa, että paikalla on joku, jolla on avaimet.

Nöpöliini oli eläinhoitolassa ja siellä raapi itsensä jälleen verille. He käyttivät sen eläinlääkärillä ja ajattelimme antaa sille vielä yhden mahdollisuuden ja käyttää sitä valjaissa ulkona, jos se auttaisi stressin purkamiseen. Jos verille raapiminen jatkuu ei ole muuta vaihtoehtoa kuin viedä se viimeiselle piikille ja lähteä hautaamaan mökille.

Nöpöliiniä hakiessa juttelin pitkään yhden hoitajan kanssa, joka antoi aivan hyviä vinkkejä, joista Mikko tyrmäsi sen, että toisesta kissasta voisi olla apua seuralliselle kissalle ja purkaisi molempien stressiä. Hän kannusti kokeilemaan valjaissa ulkoilutusta ja vielä parempi olisi, jos pystyisi järjestämään ulkotarhan. Sen kyllä joudun varmaan itse rakentamaan jos haluan... taitaa vain taidot loppua kesken. Ja itse kertoi leikkaavansa viiden kissansa kynnet, niin huonekalut ja itsekin säästyy naarmuilta.

Sitten vielä vähän tältä päivää...

Työpäivä meni vallan rattoisasti. Sain yhden tarkastuksenkin parinkymmenen kilsan päähän, joten pystyin selittämään itselleni järkisyyn, miksi menin töihin autolla, vaikka olisi ollut aivan hyvä pyöräilypäivä. Paljon jäi tekemättä välttämättömistä, mutta onneksi on viikkoa aikaa. Eihän kaikkea tarvitse kerralla saada tehtyä.

Iitun hoitopäivät pitenivät nyt puolella tunnilla, mutta silti tulin liian aikaisin Iidan mielestä. Yritin selittää, että kun on kivat leikit ne jäävät aina kesken.

Nöpöliiniä kokeiltiin käyttää pihalla valjaissa. Kissa kulki köyryniskaisena kun saatiin kahden hengen voimin valjaat ylle ja etupihalle jouduin sen nostamaan. Kovin pitkään ei tarvinnut odottaa, kun se jo syöksyi sisälle takaisin. Päätin sitten, että kokeillaan takapihalle hieman kissantahtisemmin. Joten istuin takaoven vieressä olevaan nojatuoliin ja jäin odottamaan haluaako se mennä tutustumaan. Lopulta se uskaltautui terassille ja kävi sitä läpi, sitten laatoitukselle, josta se meni tietenkin terassin alle. Ja minä idiootti annoin sen mennä. Lopulta ei mennyt kauaakaan, kun sain vetäistä sieltä tyhjät valjaat. Minä menin tienpuoleiseen päätyyn rähmälleni ja se alkoikin hiipiä sitä päätyä kohden, mutta helpolla se ei antautunut, vaan Mikon piti hakea vettä jolla se ajoi kissaa minua kohden terassilautojen raoista. Mutta lopulta sain sen kiinni. En tiedä kuinka tiukalle valjaat täytyy tuollaiselle ruipelolle laittaa, jotta ne pysyvät päällä.

Pitkin viime yötä se mourusi makuuhuoneen oven takana. Oli ilmeisesti tottunut, että samassa huoneessa on muitakin, vaikkakin sitten eri häkeissä. Mietin jo, että otan peiton ja tyynyn ja menen sohvalle nukkumaan, vaikka siinä on todella huono nukkua ja olisin luultavasti entistä väsyneempi aamulla.

Ajolupa hanskassa

Tänään sain ajaa autoa virallisesti ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen. Olen hieman siirrellyt autoa pihassa ja viime kesänä kävimme ajamassa metsäautoteillä.

Aamulla kun Iitu piti viedä hoitoon ja lähteä siitä kohti kaupunkia, niin kyllä hieman mieltä kihelmöi ja jännitti. Toimistolle päästyäni sain melkein saman tien lähteä tarkastukselle ja tarkastukselta toimistoon palatessani totesin olon olevan jo aika normaali. Hyvin visusti ajoin kuitenkin nopeusrajoitusten mukaan. Tulevaisuudessa pitäisi kuitenkin motivoida itsensä pyöräilemään töihin mahdollisimman usein, koska se on ollut ainut liikuntamuotoni satunnaisia kävelyitä lukuun ottamatta.

Ajoluvan saaminen tarkoitti myös sitä, että aloitin virkani koeajan. Eli aika pitkän mutkan kautta sain aloittaa vakituisena työssä, jota kohti olen tähdännyt jo vuosia. Jos valinta meni aikoinaan juuri niin kuin toivoin, niin matka työn alkuun oli sitäkin erilaisempi. Mutta onnellisena tässä hetkessä tästä hetkestä. Yksi henkinen rajapyykki on ylitetty ja väsymys sen mukainen.

Viran vastaanottamisen aiheuttama suurin käytännönmuutos on työajassa, kun siirryn 100 % työajalle, mikä tarkoittaa 45 minuuttia päivässä enemmän työpaikalla. Taas mietiskelen blogini kohtaloa, mutta ehkä jatkan kirjoittelua harvakseltaan omaksi ilokseni...

Sadepäivä

Nyt on muutama sadepäivä takana kuivankauden jälkeen. Toki olihan viime viikolla myrsky, mutta sitten taas jatkui kuivana. Tänään olen Iitulin kanssa kaksin ja päätimme lähteä sisäleikkipuistoon, kun kaikki sadevaatteet ja ennen kaikkea kumpparit ovat hoidossa. ENnen lähtöä neiti tosin ehti jo tehdä taidetta vesiväreillä ja omatoimisesti sormiväreillä. Olin jo luvannut, että Touhutalon jälkeen maalataan isosti yhdessä sormiväreillä, mutta kun Iitu aloitti maalaamisen kielloista huolimatta kirjoitan tässä blogia maalaamisen sijaan. Tässä taidekokoelma (josta osa edelleen märkää kolmen tunnin jälkeen) ja leikatut kuviot tapettirullasta. Kuuluvat asiaan.

Sisäleikkipuistossa oli valtavasti väkeä. Emme siis olleet ainoita, jotka saivat loistoidean sadepäivänä. Paikka on mukava ja siellä on tekemistä todella monen ikäisille. Itseäni kuitenkin eniten ottaa päähän vanhemmat, jotka eivät viitsi katsoa lastensa perään. Iida on niin ujo ja kaikin tavoin arka, ettei mene minnekään ilman aikuista, joten olen päässyt seuraamaan todella aitiopaikalta, kuinka hänen ylitseen on kontittu, kun on hitaampi lapsi. Välillä ryhdyn poliisiksi ja rajoitan lasten tekemisiä ja vähintään pidän Iidan puolta. Jännä onkin ollut huomata, että harvemmin lapset ottavat nokkiinsa puuttumisesta, vaan pikemminkin hyödyntävät tilanteen, kun joku aikuinen osoittaa heille huomiota. Kyllä tänäänkin oli vanhempia, jotka yrittivät hillitä villikoitaan, mutta myös niitä, jotka eivät olleet kuusalla millään tavalla siitä, mitä leikeissä tapahtui. Ja sitten niitä, jotka vähän seurailivat tilannetta, mutta eivät puuttuneet epäkohtiin millään tavoin. Yhdetkin kekkulat kiipesivät liukumäkeä ylöspäin ja ylhäällä odotti kiltisti tyttö joka olisi halunnut päästä alas. Olimme menossa samaan mäkeen ja ylhäältä huikkasin kiipeilijöille, että nyt meidän pitäisi päästä alas. Tämä Emma kävi monesti moikkaamassa vielä. Vaikka lapset osaavat ja pärjäävät, niin heillä ei vielä välttämättä ole ymmärrystä siitä mikä on järkevää tai muille kohteliasta ja mikä ei. Etenkin kun leikki vie mukanaan.

Kun väkeä oli paljon ymmärsin todella, kuinka tärkeätä turvallisuus on kaaoksessa. Ukkospäänsärkyni kanssa, minusta ei ollut suuremmaksi poliisiksi tänään. Kunhan jaksoin touhuta Iidan perässä ja pitää hänen puoliaan.

Tässä viikolla oli meidän hääpäiväkin 16.6. 9 vuotta naimisissa, eli päivä oli periaatteessa 10. Jos vaikka ensi vuonna tekisi vihdoin häämatkan... Tässä kuva työpaikan kukistani, jotka olen sinne vienyt. Molemmat kituivat meillä, kun kissan vuoksi kaikki kasvit ovat joutuneet makuuhuoneeseen ja vuosien jälkeen kukkiva kasvi teki kukan. Huoneeseen tulee paljon valoa, mutta ei kuitenkaan suoraa paahdetta niihin saakka. Tuo yksi pieni punainen piste ilahduttaa suunnattomasti.

Ulkona lätisee ja ruoho kasvaa. Pian ei enää leikkurikaan vedä tuota meidän nurmea. Marjapensaatkin ovat saaneet hieman osumia  rankoista kuuroista ja uudet kasvut näyttävät taittuneen alas päin.

Päässä puhdasta, kotona sotkuista

Viime viikolla olin aivosähkökäyrä eli EEG tutkimuksessa ja tällä viikolla oli magneetti ja lääkärit. Kuvat näyttivät hyvältä samoin EEG. EEG-tutkimuksessa jännitin eniten vilkkuvaloja ja toivoin, että silmät saisivat olla kiinni. Lopulta silmien kiinni pitäminen olikin pahempaa kuin auki pitäminen, mutta ei auttanut kuin kestää. Pääasia kuitenkin on, että se meni hyvin.


Periaatteessa en ole juurikaan ajatuksen tasolla jännittänyt tuloksia, mutta täytyy myöntää, että samanlaista varmuutta minulla ei ollut kuin edellisellä kerralla. En ajatuksentasolla jännittänyt tuloksia viime vaiheessa, mutta selvästi kuitenkin alitajuisesti jännitin ja oikein tunnen kuinka hartioiden kiristys laukeaa vähä vähältä ja samalla päänsärkykin hellittää. Eilen oli  tiukka aamu, pari tarkastusta myrskyssä ja Iitun haku pyörällä hoidosta ja jouduin turvautumaan rauhoittavaan, että sain pidettyä epilepsian kurissa. Seuraava kontrolli kolmen kuukauden päästä.


Ajolupa pitäisi olla 1.7. taskussa, joten luultavasti saan silloin otettua virkanikin vastaan. Samalla työaika nousee 100 %, mutta olen välillä tehnyt aika pitkiä päiviä ja jaksanut ne aivan hyvin, niin eiköhän noin 45 minuuttia pidemmät päivät onnistu. Täytyy vain saada itsensä oikeasti ajoissa nukkumaan, mikä on niin vaikeaa. Tarkoittaa puoli kymmentä... Mutta arki tulee helpottumaan oleellisesti, vaikka edelleen kulkisi pyörällä. Ja saahan sitä autoakin käyttää järkevästi, eli painottaa aamupäiviin, kun on virkeimmillään jne.


Muuten olen kyllä priorisoinut asiani niin, että kotona on täysi kaaos. Nöpöliiniä on myös kuskattu eläinlääkärissä iho-ongelmien takia ja toivon, että allergiaruoka tuo siihen helpotusta. Eli karvaa piisaa joka paikassa. Muuten kissa on aika apaattinen, eikä oma leikkivä itsensä.


Mikko on viikonlopun töissä ja me lähdetään Iitun kanssa Helsinkiin. Näiden uutisten jälkeen ei voi olla kuin hyvä viikonloppu, vaikka lämpöisempääkin voisi toivoa.

Ihana aurinko palasi

Meillä ollaan oltu tosi väsyneitä, mutta jotenkin ollaan selvitty ja saatu vuoron perään nukuttua univelkojakin pois. Iitu on saanut liikuntainnostuksen kolmen vuoden odottelun jälkeen ja viikko sitten hän potkupyöräili yli 4 km. Tänään käytiin retkellä ja käveltiin reilu 3 km metsässä ja pitkospuilla. Myös Iitun tutkimukset ovat edenneet, kun flunssa saatiin selätettyä. Onneksi mitään rakenteellista poikkeavuutta ei löydetty ja lihasarvotkin ovat aivan hyvät. Nyt voidaan siltä osin huokaista helpotuksesta. Toki tänä odotteluaikana on voinut jo huomata edistymisen, kun innostus löytyi kaiken kannustamisen jälkeen. Ihanaa, että aurinko paistaa ja aurinkoa on luvattu lisääkin. Lämpötilalla ei ole niin väliä, kun on töissä joka tapauksessa, mutta pyöräilyn kannalta pouta on sadetta mukavampaa. Vielä kesäkuun kaikki tutkimukset eivät aktiivisesti jännitä, mutta saa nähdä mitä vielä tapahtuu.

Mopo karkaa tai kevät tuli...

Olimme pitkän viikonlopun mökillä. Selvästi sai nukuttua pitkästä aikaa virkistävämmin ja ulkoiltua paljon sään helliessä. Äitienpäivälahjaksi sain monta kourallista vuohenputken ja metsäkurjenpolven lehtiä sekä metsäkortteen alkuja aina omiin paketteihinsa pakattuina. Ainakin olivat antajansa näköisiä.

Tietenkin keväällä täytyy hieman harrastaa villivihanneksia ja vuohenputkea, maitohorsmaa ja nokkosta keräsin niin, että selkä oli aivan poikki. Kontin pitkin vanhoja peltoja aluksi keräsin nätisti saksien kanssa, mutta se oli liian hidasta, joten siirryin keräämään paljain sormin nokkosiakin. Vielä en ole mitään saanut aikaiseksi horsmista, mutta nokkoset ja vuohenputket on nyt käsitelty ja pian ruokanakin. Eilen illalla tein kalapihvejä, ryöppäsin nokkosia, käsittelin vuohenputkia sulassa sovussa kauhean kaaoksen keskellä. Pyykkikone ja astianpesukone pyörivät samalla, jotka tietenkin olivat valmiina pahimpaan hetkeen. Tarkoituksena oli vielä tehdä yksi piirakka, mutta sain olla onnellinen, että jaksoin vääntää kalapihvit loppuun. Piirakka on nyt uunissa kuorotreenien jälkeen. Siinä vaiheessa, kun muut olivat nukkumassa tein vielä jälkitöitä (siivosin) ja kirjotin siskolle korttia huomiselle synttärille. Siinä touhutessa mietin, ettei seepra raidoistaan pääse. Hullun hommaa, jota on tottunut jo lapsuudenkotona katsomaan.

Viime aikoina on niska ja kaula ollut pariin kertaan niin kipeä, että aamuisin on aivan huimannut. onneksi ylihuomenna on hieronta. Ja sittenkään ei ymmärrä rauhottaa. Ehkäpä kesäkuun kaikki testit, lääkäröinnit ja neuvottelut alkavat pikku hiljaa luomaan omaa alitajuista painettaan...

Tänään on levinnyt tieto kahden julkisuuden henkilön kuolemasta. Riki Sorsa kuoli keuhkosyöpään ja akatemianprofessori Ilkka Hanski myöskin syöpään. Olen mielestäni paatunut ja kyynistynyt tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana, mutta Hanskin kuolema osui ja kolahti jo ennen kuin tiesin edes hänenkin menehtyneen syöpään. Ehkä sama ala ja hänen asemansa ekologien piirissä jonkinlaisena guruna ja tieteen popularisoimisesta on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen aikoinaan.

Edellinen kerta, kun jonkun kertomus iski vyön alle oli vasta viime viikolla, kun yksi eri yksikössä työskentelevä työkaveri kertoi, kuinka olivat vaimonsa kanssa hakeneet vaimon siskonlasten huoltajuuden, kun lasten äiti oli kuollut syöpään ja isä hukkunut viime talvena. Molemmat vanhemmat kuolivat reilun vuoden kuluessa ja olivat itseäni vain vuoden vanhempia. Adoptio ja muutto lasten kotiin oli niin kaunis teko toistaiseksi lapsettomalta pariskunnalta, että melkein itkin. Pohdin asiaa koko päivän.

Mutta iloisempia asioita. Mökillä Iitun kanssa tehtiin kaksi retkeä, jotka olivat etenkin hänelle aika raskaita. Ensimmäisellä halusi kiivetä kalliolouhikkoa alas ja kun vanhemmat meinasivat luistaa takaisin mökeille alas päästyämme, niin neiti halusikin kiivetä takaisin ylös. Ei auttanut kuin mennä edessä ja perässä varmistamassa menoa ja auttamassa pahimmissa paikoissa. Olen niin ylpeä tytön kehityksestä ja liikuntainnostuksesta

Hurjan hauskaa vappua!

Mulla on aika hatarat muistikuvat viime vapusta. Varmaan käytiin vapputorilla toteamassa, että karkittomalle siellä ei ole mitään. Huomenna ei viitsitä edes mennä käymään, vaan lähdetään peltolinturetkelle kelin salliessa. Joka tapauksessa perheessä on kaksi flunssaista ja mullakin aamulla tuli värillistä räkää.

Tänään oli talonyhtiön historian ensimmäiset pihatalkoot, jonka osallistujamäärä yllätti todella positiivisesti. Hommat tuli tehtyä nopeasti ja Iitukin auttoi kovasti. Muuten siivottiin ja koristeltiin vapuksi ilmapalloilla ja serpenttiinillä. Tänään on tehnyt koko päivän jotain ja se tuntuu hyvältä. Ehdittiin pelata pari erää muistipeliäkin Iidun kanssa ja sai huomata kuinka paljon hän on kehittynyt. Voitti joka pelin! Pitkästä aikaa sai myös nukkua niin pitkään kuin nukutti, kunhan ensin seitsemältä kävin laittamassa Iidalle lastenohjelmia ja antamassa nöpöiinille kortisonin. Jopa Mikko nousi ennen mua, mitä ei ole tapahtunut todella pitkään aikaan.

Huhtikuu on ollut todella hektinen ja kaikesta selvisin ja tuntuu, että perhekin selvisi suhteellisen pienin vaurioin. Viime viikonloppunakin kuoro kävi hakemassa kultasertifikaatin viihdekuorokilpailusta. Sinne mentiin vähän Abba tunnelmissa toista kättä heiluttaen, eikä todellakaan oltu omalla vahvuusalueellamme. kultasertifikaatin sai vain kolme ryhmää neljästätoista, joten olimme todella hyviä kuitenkin.

Samana viikonloppuna Mikko pääsi vihdoin ja viimein kavereiden kanssa mökille ja olin Iidan kanssa vanhemmillani yötä. Nyt vain toivotaan, että flunssaiset paranevat riittävästi ja pääsisimme omalle mökillemme ensi viikon pitkäksi viikonlopuksi. Hain jo perjantainkin vapaaksi.

Iitun flunssa alkoi jo viikko sitten ja oli lievää alkuviikon, mutta siitä huolimatta hänen magneettikuvauksensa jouduttiin siirtämään. Nyt sitten vain toivotaan, että tämä tauti antaa periksi uuteen aikaaan mennessä (17.5), eikä uutta ehdi vielä tulemaan. Mullakin on nyt tiedossa seuraava kontrollin, syöpälääkärin ja EEG-tutkimuksen ajankohdat. Ainoa, joka vielä puuttuu on neurologin aika. Juhannusviikolla toivottavasti kaikki olisi selvää ja saisimme pidettyä neuvottelun työterveyden ja työnantajan kanssa, jotta voisin otta virkani vastaan heti heinäkuun alusta. EEG-tutkimuksenikin on onneksi suhteellisen lievä. Siihen kuuluu vain nukutun yön jälkeen lepokäyrä, syvään hengityskäyrä ja vilkkuvalot. En ole ollut valoherkkä kuin sytostaattien aikana, joten uskon selviäväni testeistä ilman kohtauksia. Etukäteen jännitin eniten sitä, jos pitää valvoa edellinen yö.

Iidalla tulee olemaan aika erilainen kesä tulevana kesänä, sillä hänelläkään ei ole tiedossa kuin kolme viikkoa lomaa hoidosta. Emme uskaltaneet ottaa vapaata enempää kuin mulla on lomaa. Kaiken hyvän lisäksi en voi hakea suunniteltua ajankohtaa vapaaksi, ennen kuin mulla on uusi työsopimus olemassa.

Eräs norjalainen tuttuni kysyi minulta mitä kuuluu ja vastasin hänelle, että tulevaisuus on kuin aurinkoinen päivä. En keksinyt parempaa ilmaisua englanniksi. Sitten aloin miettimään kuinka fiksu vastaukseni oli. Tällä hetkellä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja olen täysin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Pieniä poutapilviä eli epäilyksiä tietenkin aina välillä kulkee ohitse. Sadekuurokin voi yllättää jos yllättäen saisinkin kontrolleista huonoja uutisia, mutta näinhän se on, tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Mutta uskon siitäkin selviäväni. Kaikkineen olen hyvin vakuuttunut, että tästä selvitään vielä kauan. Samanlaista varmuutta ja uskoa tulevaan ei varmasti vuosi sitten vielä ollut.

Abboista selvitty

Nyt on kaikki kolme loppuunmyytyä Abba-esitystä ohitse ja selvisin niistä hengissä oikein hyvin. Yllättävän pienin pyörrytyksin! Enkä juuri jännittänytkääm. Kaiketi alan olla niin kokenut ryhmässä esiintyjä ja tämä on sekä paras että luotettavin porukka jonka kanssa olen ollut esiintymässä. Produktion hautajaiskaronkassakin jaksoin rillutella eilen hyvin, mutta olin kuitenkin puoleenyöhön mennessä kotona. Hieman harmitti, kun en uskaltanut jäädä pidemmäksi aikaa. Tänään on toi väsyttänyt. Onneksi Iitu sai olla isulassa.

Minä olen kuvassa tuo hattupäinen, jonka kädet menevät eri suuntaan. Olen siis hieman edellä tai jäjessä muita... Kuva Maire Luhtalalta.

Viime aikoina kissa ja Iitu ovat aiheuttaneet meille lievää huolta (tai huolen määrä riippuu siitä kummalta meistä aikuisista kysyy). Kissalla on raapimis- ja tulehduskierre päällä ja tällä hetkellä syötämme sille kortisonia päivittäin ja seuraava antibiootti pistos on reilun viikon päästä. Iidan kanssa olimme sairaalalla tarkastuttamassa liikkumista ja vaikka ulkoisesti mitään epänormaalia ei löydettykään saimme lähetteen magneettikuvaan ja verikokeeseen. Samana päivänä Mikko on Helsingissä ja kissalla on seuraava antibioottirokotus, joten tämä varmisti sen, että mun on haettava päivä vapaaksi. Onneksi appeni jälleen pelastaa ja lupasi viedä kissan rokotettavaksi ja muutenkin kuskia meitä. Tietenkin Iitu menee edelle ja tarvii äitiä sairaalaan mukaan. Mutta on se jännä kuinka kaikki iskee samalle päivälle.

Hyvää pääsiäistä

Pääsiäinen alkaa jälleen olla ohi, kun jäljellä on vain yksi vapaapäivä. Torstaina Mikko vähän kyseli, kuinkahan ohjelmoitu pääsiäinen on tulossa, mutta huahdettiin molemmat helpotuksesta, todetessani vain lauantaina olevan kodin ulkopuolista ohjelmaa. No hieman oli keskustelua mahdollisesta maanantai ohjelmasta, mutta sekin onneksi jäi toteutumatta. Olin jo aivan poikki lauantain jälkeen. Tosin perjantaina tein itselleni sopivaa pullaa (täysjyvä ohra- ja spelttijauhoista sekä kookossokerista) ja pashaa kookossokerilla. Hyvää tuli, vaikka pulla onkin hyvin murenevaista.

Lauantaina kävin Iidan kanssa trullittamassa meidän talonyhtiössä ja lopulta vain yhdessä talossa vanhempieni lähellä. Ne olivat ensimmäiset suvun ulkopulisille trullitukset ja neiti jäätyi aika täydellisesti. Meillä ei käynyt yhtään trullia, vaikka olin tietenkin varautunut. Toinen asukas osasi sanoa, että tässä oli kiertänyt pari porukkaa, mutta en tiedä miksi ei meidän kelloa soitettu. Tosin vain yhdestä asunnosta meillekin avattiin, joten ehkä ne oli luovuttanut meidän kohdalla. Tietenkin kävimme trullittamassa molemmissa Iidan mummoloissa ja sitten ajoimme Härmän kuntokeskukseen syömään isuni ja sen puolen suvun kanssa. Sieltä matka jatkui minun muumilleni ja ukilleni trullituksen kautta minun isulleni trullittamaan ja iltapäivää viettämään.

Lankalauantai on näin aikuisena pääsiäisen tärkein päivä vähän eri syistä kuin lapsena, jolloin trullitus oli isulla olemisen lisäksi tärkeää. Lapsena poltimme vielä kokkoakin. Nykyään se on niitä harvoja kertoja, kun kaikki kynnelle kykenevät kerääntyvät vielä yhteen. Eilenkin siskoani lukuun omatta kaikki serkukset olivat paikalla ja pikkuserkuksiakin on jo viisi. Yllättävän hyvin Iitu meni kahden hieman itseään vanhemman pojan seurassa. Samalla tavalla kävi välillä marisemassa, kuin itse aikoinanai omien itseni ikäisten kahden poikaserkun kanssa yrittäessäni leikkiä. Tänään yritin selvittää Iitulle hieman tätä hänen ja poikien maailman erilaisuutta. Jos pojat ovat supersankareita, niin Iida voi aivan hyvin olla Elsa, joka osaa jäädyttää. Mutta Iida haluaa vielä pidättäytyä niin tiukasti yhdessä tarinassa kerrallaan. Illalla ajelimme kotia savun keskellä kokkoja bongaillen.

Eilinen oli mukava, mutta väsyttävä. Heräsin Iidan kanssa uutta aikaa tänään puoli ysin maissa ja saimme pääsiäisaamun erityisaamupalan pöytään joskus kymmenen jälkeen. Olen ollut päikkäreillä jo joskus yhdentoista jälkeen ja horrostin/nukuin vielä puolitoista tuntia. Voi varmasti kuvitella kuinka nopeasti muutenkin lyhyempi päivä meni. Äiti yritti tänäään sanoa, että olen laihtunut nyt liikaa liian lyhyessä ajassa, joten pitäisi hieman jarruttaa. Toisaalta edellisen kerran kun laihdutin (nyt en ole siis varta vasten laihduttanut) tiputin painoa vielä nopeammin ja samassa yhteydessä tulin raskaaksi ja paino tippui oikein ennätys vauhtia aluksi huonovointisuuden vuoksi. No eipä se olo silloinkaan ollut häävi. Toiaalta voin uskoa äidin olevan oikeassa, sillä olo on nyt välillä ollut aika samanlainen kuin epilepsian ollessa voimissaan ja olisihan se tavallaan hienoa jos olo johtuisiskin vain liian vähästä energiansaannista eikä sairaudesta. Etenkin kun ensi viikolla alkaa hullut viikonloput kuoron kanssa.

Muuten meillä on ollut nyt paljon ilon hetkiä. Mikko pääsi TE-keskuksen tukemana töihin 65 %:n työajalla Luonnonsuojeluliiton Pohjanmaan piiriin. Tunnelma on kotona ollut tämän jälkeen huomattavasti iloisempi, vaikka taas jokin tauti kiusaa Mikkoa. Tämän loistavan uutisen myötä meidän täytyy miettiä ainakin arki uusiksi. Työ alkaa ensi torstaina Helsingin päivällä, joten pääsen ensi kertaa viemään ja hakemaan Iidan pyörällä hoidosta. Varmasti muutakin arkista muutosta tulee varmasti vastaan, jota ei nyt osaa edes ajatella.

Oma mahdollisuuteni joustaa on aika rajallinen huhtikuussa, kunnes kuoron esitykset ovat ohitse. Mutta sen jälkeen täytyy minunkin alkaa joustamaan enemmän menojeni kanssa. Satunnaisesti akupunktiota fysioterapiaa ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisia on jatkossakin, joiden aikatauluja täytynee miettiä aiempaa tarkemmin.

Muuten en osaa sanoa mitään erityistä, joten kerrotaan Nöpöliinin kuulumiset. Meidän kissa on varsinainen draamaqueen myös. En muista kerroinko, että sillä oli hilsepunkkeja, joihin sai lääkkeen, joka ilmeisesti aiheutti hillittömän kutinan ja sai sen raapimaan kaulaansa lopulta sellaisen vauvan kämmen kokoisen karvattoman tulehtuneen alueen. Menimme taas eläinlääkärille ja se sai antibiootti- ja kortisonipiikit, jonka jälkeen aloimme testata mitä erilaisimpia tapoja pitää sillä takakoivessa sukkaa. Tällä hetkellä sukka on teipattu jalkapöydän ja nilkan kohdilta ja sukan molemmilta puolilta lähtee leveä kuminauha, joka menee etujalkojen takaa niskaan ja kaulan ympäri. Ristiinmenokohta on niskassa, jossa on kiinnike. Tänään komistus sai vielä valjaat, joihin haavan puolella oleva kuminauha kiinnitettiin, jotta se ei tulisi missään vaiheessa haavan päälle. Muuten iho on alkanut parantumaan, mutta vanha kuminauhan kohta punoittaa yhä. Kokeiluissa on ollut useita epäonnistumisia ja tämä viritelmä on käynyt läpi todellisen kotikonstien kehitystyön.

Kissa on tietenkin luuviulu, koska ei syö juuri mitään. Syöminen puolittui jo hilsepunkkilääkkeen antamisen jälkeen, koska sille piti alkaa antamaan kalaöljyä, josta ei pitänyt. Nyt kun sen takajalka on ollut jumissa ja kaikenlaisia kuminauhavirityksiä on kehitelty ei edes perusnapsut ole oikein kelvanneet. Parhaina päivinä olen ollut antamassa sille sormella voita sen koppiin, jonka se vastentahtoisesti söi. Se esitti, ettei oikein pääse liikkumaan, kunnes perjantaina imuri käynnistyi ja kissa oli noin 1,5 sekunnissa yläkerrassa... Uskottavuus hieman kärsi.

Nyt toivon ihanaa pääsiäisen jämiä ja menen katsomaan hetkeksi jotain yläkertaan Mikon kanssa.

Tuloksia

Keskiviikkona oli tuomionpäivä. Yllättävän kivuttomasti meni tulosten odottelu. Tiedostin jännittäväni ensimmäisen kerran, kun Mikko lähti ajamaan työpaikan pihasta kohti sairaalaa.  Mitä ilmeisimmin olin kuitenkin jännittänyt alitajuisesti psykologisia testejä ja kuvausta, sillä viidestä työaamusta neljänä unohdin ottaa aamulääkkeet. Niin pääsi käymään myös keskiviikkoaamuna. Koska lääkkeet ovat työnaloittamisen jälkeen jo aiemmin unohtuneet muutamana aamuna, niin nykyisin pidän aina mukana varalääkkeitä, niin ei tarvitse murehtia siinä vaheessa kun tajuaa unohtaneensa lääkkeet tai Mikolta tulee tekstiviesti "lääkkeet".

Tuomio oli kuitenkin onneksi juuri sellainen kuin uskoinkin sen olevan. Mitään merkkejä syövästä ei ole ja uusi pistekin oli alkanut haalistumaan. Muuten kuva oli ennallaan. Kävimme Mikon kanssa juhlistamasa hyvää tulosta tavallista paremmalla lounaalla. Yhtään en tietenkään antanut periksi ruokavaliossani, mutta hieman teki tiukkaa, kun katselin Mikon jälkiruokajäätelöannosta. Kävimme sitten hakemassa minulle 70 % raakasuklaata lohdukkeeksi. Minulla piti olla vielä töiden jälkeen akupunktio, mutta ajat olivat menneet sekaisin ja hoitaja oli merkinnyt aikani väärälle päivälle. Onneksi sain peruutusajan heti torstaille ja sainpahan ainakin liikuntaa.

Eilen torstaina sain myös tuloksia työpsykologisista testeistä. toinen testipäivä oli tasoittanut kokonaisuutta, mutta edelleen kielellinen osaaminen näyttäisi kompensoivan työmuistin heikkoutta. Aivan hyvin voin niillä tuloksilla tehdä töitä, joten mitään tavanomaisesta poikkeavaa heikentymistä ei ollut, pikemminkin vain yksilöllistä vahvuuseroa eri osa-alueiden välillä. Ikävä kyllä tilatut neuropsykologisen testin tulokset toissa syksyltä eivät ehtineet saapua, joten ei päästy näkemään ainakaan vielä, onko leikkauksen jälkeisestä ajasta tapahtunut muutosta. Seuraavaksi sitten taas työterveyslääkärille.

Akupunktiohoidossa sain tietää, että minulla limaa keuhkoissa ja vatsassa. Saisin syödä ja juoda lähinnä lämpimiä asioita, jotta imeytyminen paranisi ja sitä kautta myös verentuotanto. Seuraavan kerran menen hoitoon noin kuukauden päästä, mutta täytyy tässä nyt kuitenkin panostaa asiaan nimenomaan tuon ruuan kautta. Lisäksi hoitaja oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi olla pelkällä kasvisruualla vaan ottaa kalan ohelle vielä kalkkuna, koska se on veriryhmälleni parempi vaihtoehto. No kun tähän on nyt lähdetty, niin mennään tosissaan mukaan ja muutetaan jälleen hieman ruokavaliota.

Akupunktion jälkeen menimme vielä perheenä elokuviin katsomaan "Ristoräppääjä ja yöhaukka" -elokuvaa. Iida oli ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa ja söi melkein yksin ison rasiallisen popcornia. Oli kuulemma kivaa.

Nyt on edessä jälleen kuorontäyteinen viikonloppu ja yksi mindfulness kertakin lauantai-illan päätteeksi.

Superviikko

Melkeinhän tässä kuukausi vierähtikin edellisestä kirjoituksesta. Nyt ollaan voiton puolella tästä superviikosta. Vaikka minulla on täysi työviikko, Iitu on ollut hiihtolomalla vaihtelevasti Mikon ja mummon kanssa. Nyt kaveri tuli leikkimään ja sain mahdollisuuden purkaa tätä viikkoa ja muutenkin päivittämään kuulumisia. Meinasin kyllä mennä pötkölleni sänkyyn, kun olo on niin loppuun palanut, mutta sitten sainkin ajatuksen tästä.

Tällä viikolla on ollut maanantai aamuna ja tänään torstaina työpsykologisia testejä. Ensimmäisen päivän perusteella näyttäisi siltä, että minulla on aika pahoin kaventunut työmuisti, jota ehkä kompensoin keskimääräistä paremmalla kokonaisuuksien hallinnalla. Eli jos työmuistiini mahtuu kerralla ehkä neljä asiaa, niin sillä ei ole väliä, kuinka isoja tai pieniä asiat ovat. Työmuistissani voi olla enemmän kuin neljä pientä asiaa, kun olen hahmottanut ne kokonaisuuksiksi esim. muistisääntöjen avulla. Toinen heikkouteni on keskittymiskyky, mutta sekään ei ole mitään uutta.Avaruudellinen hahmottaminen taas oli keskitasoa. Lopulliset tulokset ja arviointi siitä mikä on minulle ominaista ja mikä taas on leikkauksen aiheuttamaa tulee viikon päästä (tässä saattaa olla myös virheitä, kun minusta asiat meni hieman epäloogisesti eri osioiden ja niiden sisällön suhteen). Minusta tuntuu, että tulokset olisivat olleet hyvin samankaltaisia jo ennen leikkaustakin. Ehkä keskittymiskyky ja työmuisti ovat hieman heikentyneet, mutta ei mitenkään radikaalisti. Toisaalta yhden osa-alueen kompensointi toisen avulla vie valtavasti energiaa ja niin kauan kuin olen  toipilas ja yhteydet aivoissa vasta korjaantuvat, väsyn aiempaa helpommin. Sen olen kyllä huomannut. Tietenkin väsymykseen tuo oman ulottuvuutensa epilepsia, joka on herkkä väsymykselle.

Toinen aika suuri asia oli eilen tehty magneettikuvaus eli syöpäkontrolli. En etukäteen jännittänyt kuvausta tietoisesti enkä jännitä tuloksia edelleenkään. Ensi kekiviikkona saan tulokset ja alkuviikko saattaakin olla aika paljon kireämpää. Eniten jännitin sitä, miten ehdin verikokeeseen klo 7.50 pyörällä. Hyvin onneksi ehdin. Ja kuvaukseenkin menin ensimmäisen kerran ilman rauhoittavia. Tiukasti laskin kymmenestä yhteen hengitykseen keskittyen. Kaiken lisäksi luureissa, josta voi kuunnella radiota sen vähän mitä kuulee koneen metakan läpi, oli piuha jotenkin irti, enkä kuullut niistä mitään. Olin pyytänyt, että kertovat jokaisen kuvaussarjan keston ja tämän olivat muistaneet tehdä hyvin säntillisesti - en vain kuullut sitä. Ensi kerralla menee varmaan paremmin, kun muistan. että luureista täytyy heti kuulua jotain. Nyt tajusin asian vasta kun kelkka alkoi mennä koneen sisään ja olin psyykannut itseäni niin kovasti, etten uskaltanut soittaa kelloa moisen asian takia. Totesin, että kyllä radio peittää ainakin koneen perusäänen. Sellaisen inhottavan puuskutuksen.

Tänään kävin lounaalla oikein ulkona kaverin kanssa, kun tuntui, että olen sen ansainnut ja annoin itseni syödä jnkin verran naan-leipää.. Olin luvannut käydä kaupassa kotiin tullessa, ja kävinkin, mutta siellä kävellessä kaikki toppavaatteet päällä iski aivan järjetön väsy. Mietin jo kesken kierroksen, että pitääkö soittaa Mikko hakemaan, mutta selvisin sentään ulos ja pyörällä kotiin. Pitkään aikaan ei ole tullut yhtä voimatonta oloa. Onneksi huomenna on perjantai ja jos kerrankin malttaisin käyttää plussiani pois ja lähteä hieman aiemmin kotiin ja mennäkin vähän myöhemmin.

Sitten mitäs muuta tästä kaikesta väliajasta. Edellinen kuoroviikonloppu meni kivuttomammin kuin ensimmäinen eli en väsähtänyt yhtä pahoin. Mindfulness-kurssi tuntuu aivan hyvältä kun saa aikaiseksi edes tuolloin tehdä keskittymisharjoituksia. Meillä oli myös kaupungin järjestämä oikein hyvä koulutus itsensä johtamisesta, josta varmaan on hyötyä työntekoon näillä eväillä, jotka itsellä on käytettävissä.

Ensimmäinen täysin vapaa viikonloppu, joka kalenterista löytyi oli täynnä paikallista ohjelmaa. Lauantaina kävin Iidan ja Ainu-siskon kanssa sisäleikkipuistossa. Sunnuntaina meillä oli Mikon kanssa ensin pariterapia aamusta, sitten suuntasimme MLL:n järjestämiin Kuperkeikkahiihtoihin ja lopuksi vielä SSB:n konserttiin. Mukavaa oli, vaikka kaikki olivatkin sen jälkeen väsyneitä.

Olen käynyt nyt kolmesti akupunktiossa ja kahden kerran jälkeen solujen aineenvaihduntaa oli saatu parannettua niin, että päästiin itse asiaan. Katsotaan nyt mihin tämä tie vie, mutta toistaiseksi tuntuu, että epilepsiaoireherkkyys on vähentynyt.

Valon lisääntyminen on ihanaa. Ja sekin on ihanaa, että tämä talvi on oikeasti ollut loppujen lopuksi luminen talvi. Koululaisilla on pitkästä aikaa ollut kunnon hiihtoloma. Iidaa ei vielä olla tällä viikolla viety hiihtämään tai luistelemaan, mutta ehtiihän vielä viikonloppunakin, ennen kuin on taas luvattu päiväplussaa. Nythän toisaalta kevättalvi saakin jo alkaa kun ollaan maalikuussa. Tässä vielä pari kuvaa.

Iidan ja Mikon lumiaskarteluita aamuhämärissä. Possut ja pingviini katsovat telkkaria.

Ja Iida Kuperkeikkahiihtojen jälkeen mitali kaulassa.

Taas oravanpyörässä

Tänään tajusin taas olevani samassa jamassa, kuin olin ennen sairauden löytymistä. Jälleen viikonloput ovat aika buukattuja ja mietin vain, mitä keksittäisiin vapaille viikonlopuille. Tampereella pitäisi käydä, Laukaassakin olisi mukava käydä, Alajärvi on niin lähellä, että sinne ainakin pitäsi ehtiä, tietenkin Hesassa pitäisi käydä... Sitten pysähdyin ja aloin miettiä, että enkö yhdestä aivosyövästä mitään oppinut. Ei koko aikaa tarvitse tehdä ja suorittaa. Miksi pitäisi. Mulla on noilla paikkakunnilla ystäviä, joita olisi ihana nähdä, mutta ei kukaan muu kuin minä itse itseäni siihen pakota. Tuskin olisin kovinkaan mukava vieras, jos olisi aivan rätti kaikesta.

Keväällä on aivan riittävästi tapahtumaa kuoron puitteissa. Laskin kalenterista, että jos nyt ollaan pian helmikuun puolessa välissä, niin huhtikuun loppuun mennessä mulla on kokonaiset neljä täysin vapaata viikonloppua ja kolme lähes vapaata viikonloppua, jolloin vain on huomenna alkava mindfulnesskurssi lauantai iltaisin. Sen sijaan Sorjan työllistämiä viikonloppuja on viisi ja ne ovat todellakin viikonloppu töitä. Pahimmat kaksi viikonloppua ovat pe-su. Laulamisen ja vähän ohessa liikkumisen luulisi olevan kevyttä, mutta sitä se ei ole. Sentään sen verran on löytynyt päästä järkeä joulukuussa, että tartuin 90 %:n työaikamahdollisuuteen, kun tiesin Sorjan tuoman työmäärän. Silti kuljen vain eteen päin ja haalin kaikkea uutta. Esimerkiksi tänään hain kaupungin liikuntakampanjalapun, johon voi merkitä liikuntasuorituksensa, mutta pyöräilijän elämää viettäessä niitä 30 min suorituksia tulee aika helposti pelkästä työmatkasta.

Varmaan ajatus on kypsynyt uupumisen mahdollisuuteen viimeisten parin viikon aikana. Toiseksi viimeisin kirjoitukseni on kahden viikon takaa, jolloin oli Sorja-viikonloppu, tiistaina oli perusharkat, torstaina ensimmäinen epämääräinen saliläpimeno Abbatouhusta ja sitten oli ihana vapaa viikonloppu, jota todella kaipasin. Neljänä päivänä kuoroilua viikon sisään oli hieman liikaa minulle. Sitten tuli taas tämän viikon tiistai ja harkat ja edessä on yksi noista kuoroviikonlopuista jälleen. Iitunenkin on vaihteeksi isulla yökyläilemässä, joka helpottaa jaksamista. Tuntuu että nyt vain tapahtuu niin paljon kerralla.

Maanantain kävin akupunktiossa ja sitä aion nyt jatkaa. Kiinalaisen lääketieteen tapa lähestyä asioita kuulostaa mielenkiintoiselta. Hoitoja antava kertoi oman vakuuttavan sairashistoriansa, jonka pysäytti akupunktio ennen kuin henki ehti mennä. Lisäksi oli uskomatonta minkälaisia asioita hän pystyi sanomaan hyvin pienillä testeillä, käsien sivelyllä, ja ranteiden sisäpuolen sykkeen perusteella. Hän kertoi myös, että energiahoidon lähtökohdat olisivat kiinalaisessa lääketieteessä ja se on vain erotettu sieltä ja laajennettu. Joten nyt panostan akupunktioon ja jos tulee tunne ja halu energiahoitoon, niin varaan sitten taas sinne ajan. Uusimman ajan peruin tällä hetkellä.

Maanantaina Iidalla oli 4-vuotisneuvola ja hän otti rokotuksenkin inahtamattakaan. Lähti kyllä sitten vikkelään pois hoitohuoneesta, mutta ennen lähtöä kävi vielä antamassa halin ja suukon neuvolan tädille. Neuvolan sähkönen ajanvarausjärjestelmä ei oikein tunnu toimivan, sillä olin varannut ajan klo 8. Jostain syystä se olikin siirtynyt niin, että olisi ollut klo 14:45. Meidän onneksi aamun lapsi oli sairastunut ja olisi myös ollut 4-vuotias, joten pääsimme hänen sijaansa. Ensi tiistaina menemme vielä neuvolalääkärin vastaanotolle. Saimme lääkärin ehkä hieman nopeutettuna, kun kerroin oman äitini fysioterapeutin (joka on monialaisesti kouluttautunut), sanoneen Iidan tavattuaan äidin ajalla, että selässä on jokin kiinni niin, että liikkuminen ei sen vuoksi oikein onnistu. Kuulemma kohta oli sama, mistä Iida usein sanoo, että kutittaa ja tykkää hieroa sitä suihkun jälkeen vesihanan alla. Kun hän oli käsitellyt Iida hieman, oli hyppy korokkeelta alas onnistunut tasajalkaa ensimmäisen kerran. No Iitu on menossa luultavasti myös liikuntaterapiaryhmään maaliskuussa, mutta ei pelkkä harjoittelu auta, jos alkuongelma onkin rakenteellinen. Ikävät tuntemukset ja mahdollinen kipu selässä selittäisi myös, miksi Iidaa ei liikunta paljoa ole kiinnostanut.

Tänään käytettiin sitten Nöpöliiniä eläinlääkärissä, kun sillä hilseentuotto lisääntyi nopeasti pari kolme viikkoa sitten ja lisäksi kankuissa oli patteja. Syyllinenkin löytyi onneksi: hilsepunkki. Nyt sitten kahden viikon välein Nöpöliinin iholle pitäisi saada kolmesti jokin rasva niskaan, jonka lääkeaineet sitten leviävät verenkierron mukana ja ruokaan pitää sotkea jotain öljyä. Ostettiin ihan jauhelihaa mihin voidaan laittaa öljy.

Tänään pitää vielä katsoa parin Abban sanoja huomista varten ja olisi kiva katsoa Mikon kanssa jotain. Yritin aluksi houkutella ja painostaa sitä kyselemään peliä tälle illalle, mutta ilmoitti lopulta olevansa liian väsyksissä. Viikko sitten sentään kävivät pelaamassa hyvin lyhyellä varotusajalla. Olisin vain halunnut olla hetken aivan yksin kotona. Etenkin kun tällä viikolla Iida on herännyt ennen kelloa joka aamu, ettei ole ollut kunnollisia omia aamujakaan. Mutta ehkä meillä on vielä ihan mukava yhteinen ilta edessä. Huomenna sitten ysiltä Abbaa... ja ihan oma aamu!

Syyllisyys ja anteeksi antaminen

Olen potenut syyllisyyttä todella monista asioista. Janiistä suurin osa liittyy Mikkoon. Miksi nämä parisuhdeasiat ovat niin vaikeita. Viimeisin pitkäaikainen syyllisyys on ollut Nöpöliini, mutta pääsin siitä vihdoinkin yli, kun luin tuosta kirjasta, että lemmikeiden antama hyvä mieli ja kosketus on yhtä parantavaa kuin ihmisen kosketus. Voiko olla sen ihanampaa, kuin sylissä kehräävä kissa. Kaikki se kehräysenergia on positiivista, vaikka karvaa lähteekin aivan tolkuttomasti.

Yksi syyllisyyden aihe on se, että itse saan käydä töissä ja Mikko ei saa. Se automaattisesti ajaa Mikon enemmän hoitamaan Iidaa ja kärsimään Nöpöliinin huonosta käyttäytymisestä. Ajat ennen sairastumistani olivat aivan hulluja kun kävin töissä kaukana ja mulla oli niin paljon muutakin. Nytkin on töiden lisäksi kuoro ja parin viikon päästä alkaa joka toinen viikko oleva mindfulness-kurssi. Taas täytyisi rajoittaa itseään jo oman jaksamiseni vuoksi. Toisaalta mä kaipaan menoja, Mikko taas inhoaa menoja, joten aika vaikea kuvio. Myöskään mua ei häiritse pakata ulkoilemaan huutavaa kakaraa, kun taas Mikko jää sisälle, ettei tarvi pakata huutavaa kakaraa. Joten Iitun kanssa ainakin on mahdollisuuksia viettää enemmän aikaa, kun iltaisin vain ehtisi.

Nyt toivoisin hieman enemmän tukea näihin mun uusiin kokeiluihini, mutta sitä en saa. Eihän hypnoosi, energiahoito ja akupunktio ole halpoja hoitomuotoja, mutta kun Mikko ei niihin usko pätkääkään, niin se ei myöskään kannusta yhtään vaan sitten riidellään rahasta. Mähän olin ottanut syöpävakuutuksen juuri ennen syövän löytymistä, joten sain suurehkon könttäsumman syövän löydyttyä. Silloin sovittiin, että tätä rahaa saan käyttää itseni hoitamiseen, mutta tuntuu puolison mieli muuttuneen. Kyllä mä ymmärrän toisaalta sen huolen meidän toimeentulosta, mutta toisaalta näen itse järkeväksi panostaa sellaisiin asioihin, joilla uskon voivani ehkäistä syövän uusiutumista. Voihan olla, että elän jälleen jotain uutta kokeilu vaihetta, joka jää jonkun uuden tullessa vastaan, mutta onpahan sitten kokeiltu. No joka tapauksessa koen tästäkin syyllisyyttä, enkä oikein tiedä miten asiaa käsittelisin itseni kanssa.

Olen kovasti yrittänyt kuunnella intuitiotani tässä asiassa. Auttoihan intuitioni jo siinä, että ylipäätään otin vakuutuksen, sillä olin kieltäytynyt siitä jo aiempina vuosina niin monesti. Toisaalta saan kyllä hypätä aika paljon hoidoissa, että oikeasti koko summa olisi tuhlattu.

Mutta syyllisyys tulee helposti ja se ei ainakaan negatiivisena tunteena auta paranemaan ja pitämään sairautta poissa. Siksi pitäisi yrittää antaa itselleen anteeksi. Mutta kuinka? Tunnistamalla ja tunnustamalla ongelman pääsee jo pitkälle (tästä on alkanut tulla mun motto). Mutta en todellakaan tiedä tarkkoja keinoja.

Jälleen tuli henkilökohtaisempi teksti, mutta tämähän on minun päiväkirjani ja näillä asioilla on suuri vaikutus tunne tasolla. Ja omasta näkökulmastani tätä kirjoitan omana ongelmanani, niin kuin se onkin pitkälti. Mikon ongelma näissä asioissa on paljolti konkreettisempi, kun mulla ne on pään sisällä.

Mietteitä oheishoidoista

Olen lukenut menneellä viikolla kirjaa "Syövästä voi selviytyä - yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen". Kirjoittaja on tutkinut kvalitatiivisesti länsimaisen lääketieteen näkökulmasta yllättävästi syövästä parantuneita ihmisiä. Osa potilaista on jättänyt kokonaan länsimaiset hoidot väliin, tai olleet jo käytännössä saattohoidossa ja silti selvinneet syövästä niin, että kaikki syöpäkudos on hävinnyt. Sitten on tietenkin kaikkea tältä väliltä. Yhdeksän asiaa, jotka ovat toistuneet haastatteluissa käytännössä jokaisella ovat ruokavalion muuttaminen, vastuunottaminen omasta terveydestään, oman intuition noudattaminen, rohdosten ja ravintolisien käyttäminen, tukahdutettujen tunteiden vapauttaminen, myönteisten tunteiden kehittäminen, ympäristön tuen vastaanottaminen, henkisyyden syventäminen ja elämänhalun vahvistaminen. Ihmiset painottivat eri osa-alueita, mutta kaikilla toistuivat nämä teemat jollain osuudella elämäntapa muutoksessa, jonka he olivat tehneet, sillä elämäntapojen muutoksen pahasta syövästä selviäminen vaatii.

Mielestäni monia näistä olen toteuttanut, mutta nyt suunnilleen puolet kirjasta luettuani alan kokea entistä enemmän, etteivät ruokavalioon keskittyneet muutokset omassa tapauksessani ole niitä ainoita tarvittavia muutoksia. Yksi syy on jo aivoverieste, jolloin ruokavaliomuutokset eivät ole yhtä tehokkaita, kuin esimerkiksi sisäelin tai muiden kudosten syöpiin.

Lisäksi olen alkanut tunnistaa itsessäni niitä henkisiä syitä, miksi syöpä ehkä iski juuri viime syksynä. Toisaalta tunnistan myös niitä tekijöitä omassa ajattelussa, joihin pitäisi saada muutos. Esimerkiksi olen luonteeltani vastuunkantaja, mutta ikävä kyllä olen kantanut enemmän vastuuta ja pitänyt huolta monista muista ja vaikka yhdistyksistä kuin itsestäni. Oma ruoka on saanut olla mitä sattuu kunhan Iidalla on ollut jotain järkevämpää syötävää ja olen vastannut kotitöistä, jotta Mikko pääsisi mahdollisimman helpolla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Mikko tekisi omaa osuuttaan, vaan kaikki tapahtuu pääni sisällä. Huolehdin, vaikka asiat olisivat kunnossa ja hoituisivat jopa nopeammin, jos en puuttuisi joka asiaan. Minun siis pitäisi oppia luottamaan ihmisiin ja heidän kykyihinsä ja hyväksymään se, ettei kaikki tee asioita samalla tavoin kuin minä.

Toinen huono luonteenpiirteeni on kateus. Olen aina kadehtinut jotakuta. Teininä kavereita, joilla oli poikaystäviä, huomattavasti nuorempaa siskoani, joka on luova ja pärjäsi joka tilanteessa hienosti. Ja nyt syöpään sairastuttuani kavereiden ja tuttujen toiset vauvat olivat todella kova paikka. Ehkä joskus muiden parisuhteitakin, mutta sen olen onneksi tajunnut, että kaikilla on omat ongelmansa, vaikka ne eivät olekaan samat kuin meillä.

Kolmas on valtava miellyttämisen halu. Teen työni hyvin ja nopeasti, koska pomo arvostaa sitä. Sitten sattuu virheitä, mutta onneksi ne eivät enää haittaa itseäni, vaan olen oppinut nöyrästi soittamaan asiakkaalle, että nyt kävi näin ja pahoitellut kovin. Yritän olla kuvitelmieni äiti ja kotitalouden pitäjä, jolta kaikki sujuu (Oman äitini ja hänen äitinsä olen kokenut sellaisiksi. Vaikka kaiken luulisi kaatuvan päälle, niin silti on ruoka tehtynä ja koti siistinä). Tässä olen tietenkin pettynyt monesti, kun rähjään Iitulle (no niin äitikin minulle aikoinaan eli ei sittenkään täydellinen vaan ihminen) ja villakoirat vilistää nykyään kissanhiekan seassa. Kotitöistäkin olen jo vähän oppinut olemaan murehtimatta. Se tehdään mitä jaksetaan ja ehditään, kunhan jotain ruokaa löytyy kaapista ja puhtaita vaatteita päälle.

Yksi suuri ongelma minulle on ollut perheeni uskonnollisuus. Minut on kasvatettu kristityksi ja siskoni on tähän muottiin sopinut, minä en. Koin asian todella vaikeaksi ja ahdistavaksikin. Muutama viikko sitten sain sanottua asiasta äidilleni, koska ahdistuin niin suunnattomasti hänen tekstiviestein lähettämistään raamatun jakeista ja yksi solmu purkaantui siinä. Olin jo jonkin verran aiemmin tajunnut, että ahdistuksen syy oli ensi sijassa se, etten halunnut tuottaa pettymystä vanhemmilleni, koska en ole erityisen uskova. Joskus teininä luin ihan fiktiivisen kirjan, jossa lähetyssaarnaaja tuli matkoillaan sellaiseen lopputulokseen, että uskonnosta riippumatta kyseessä on sama jumala. Vaikutuin kirjasta ja siitä lähtien uskoni on ollut ehkä tätä. Jokin suurempi voima, jolla on paljon eri nimiä ja joka on kaikkialla.

Varmaan edellisen vuoksi minua on nyt alkanut kiinnostaa energiahoidot ja kiinalainen lääketiede. Asiat, joita aiemmin pidin täytenä hörhöilynä. Olen nyt kahdesti ollut energiahoidossa ja ensi viikolla menen jälleen. Mikko pitää sitä rahantuhlauksena, mutta ei se voi olla sitä, jos itse koen tarvitsevani jotain tällaista. Energia läpäisee kaiken, sen kulkemista eivät estä aivoveriesteet tai kallo, jonka vuoksi se tuntuu ajatuksena niin hyvältä juurikin omalla kohdallani. Tämä ei tietenkään tarkoita, että luopuisin nykyisestä ruokavaliostani, pyöräilystä ja tietyistä ravintolisista (D-vitamiini, melatoniini, probiootit) ja mindfulnessia aion myös jatkaa, mutta kaipaan vain tähän vielä jonkin osan lisää.

Muuten elämä on flunssan jälkeen palannut suunnilleen raiteilleen. Mikko ei vieläkään ole saanut flunssaa yhtä kovana kuin minä ja Iitu. Vielä viime viikon kuljin töissä Mikon kyydillä ja täytyy nyt katsoa miten ensi viikolla tekee. En haluaisi tulla uudelleen kipeäksi sen vuoksi, että lähdin pyöräilemään työmatkoja liian nopeasti. Tiistaina en vielä uskaltanut juurikaan laulaan kuorossa, mutta nyt kun meillä on kuoroviikonloppu, niin tänään jo lauloin. Ääni ei vielä kulje kunnolla, mutta en juuri yskinyt, joten eiköhän se tästä. Iitukin on mummolla yökylässä, kun on sinne pitkään halunnut ja sen vuoksi itse pystyin kirjoittamaan näin pitkän tekstin näin aikaisin.

Toipilasviikonloppu

Minä olen aina ollut kärttynen toipilas ja ikävä kyllä Iitu on myös, mikä tarkoittaa lukemattomia yhteenottoja päivän aikana melkoisen pienistäkin asioista. Iidan vaatimus jatkuvaksi seuranpitäjäksi ei auta asiaa. Iitu ei suostu leikkimään yksin ja vaatii aina jonkun mukaansa vessaan palvelijaksi. Nämä kaksi asiaa raastavat välejämme melkoisesti.

Keskiviikkona soitti neurologi ja sain nostettua yhden lääkkeen ottomäärää, niin kuin halusinkin ilman, että ajoluvan takaisin saaminen siirtyi. Selitin työtilannetta hänelle ja hän laittoi minut EEG-tutkimusjonoon. Jos seuraavat magneetit ja EEG ovat ok, voin saada ajoluvan jopa hieman nopeammin kuin pitäisi. Huonotulos EEG:stä voi kai viedä kortin lopullisestikin tai ainakin pidemmäksi aikaa kuin perus yksi vuosi. Eli taas tuli yksi uusi jännitettävä asia tälle keväälle. Neurologi ei tosin vaikuttanut huolestuneelta. Hyvä uutinen oli se, että kun tämän lenssun aikana ei ole ollut yhtään epioiretta olisi lääketasapaino melko hyvä.

Torstaina kävin työterveyslääkärillä ja sain lopun työviikon saikkua. Nyt hieman huominen jännittää. Itsestä alkaa tuntua, että jos ääni kulkee niin, että Iidaa saan komennettua, niin pitäisi varmaan mennä töihin. Toisaalta kurkku kutiaa edelleen ja yskä on ihan riittävä. Mutta olen nyt menossa vähintään kokeilemaan. Mikollekin on tullut flunssaoireita, mutta on kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa, että pystyy kuulemma kuskimaan meitä huomenna hoitoon ja töihin. Iida vie huomenna mutakakun hoitoon ja pukee juhlamekon päälle. Viivästyneet synttärijuhlat ovat siis tiedossa.

Sairauden vuoksi meidän lauantaille suunnittelema Tampereen reissu peruuntui. Harmittaa todella kovaa, mutta Iida olisi meistä ollut ainoa junamatkakuntoinen ja sekin edelleen limainen, niin ei auttanut muu kuin luopua matkasta, jotta joskus edes parannuttaisiin. Alkaa olla oma elokuvien katselukiintiökin täynnä. Olisihan sitä voinut opetella Abban sanoja ainakin Iidattomina päivinä, mutta kai sitä vielä ehtii. Mun on vaikea oppia sanoja, jos ei voi laulaa samalla. En vain opi niitä. Mieluiten pitäisi olla koko kuoro ympärillä niin sanat oppisi kolmasosa siitä ajasta kuin kotona pelkän stemmansa kanssa.

Nöpöliinistä irtoaa jostain syystä aivan valtavasti karvaa tällä hetkellä. Muutenkin se on alkanut valtaamaan kaikki istumapinnat itselleen, joten sen viltti siirrettiin laatikkoon ja neiti joutui sinne nukkumaan. Yritetään taas saada jotain rotia kissan touhuhihin. Kovin hyvin ei ole tähän mennessä onnistuttu, joten saa nähdä kauanko yritys tällä kertaa kestää. Kokonaan sohvista Nöpöliini ei ole joutunut luopumaan ja tämä tekeekin asiasta hankalan. Se saa istua selkänojilla, jotta näkee paremmin ikkunoista ulos ja voi katsella lintuja.

Pipi sankari

Iidan lauanatain synttärit mummolla menivät oikein hyvin. Tässä Iida juhlatamineissa.

Äiti jäi hieman kateellisena kotiin... (oikeasti mulla oli aivan mukavaa parin elokuvan parissa). Iitu o ottanut kuvan.

Kun aloimme puhumaan synttärikahvituksen siirtämisestä mummolle, Iidan tilaus oli herkullinen kakku. Kuulemma oli sitä. Kotona olisivat joutuneet tyytymään valmiskakkuun.

Niinhän siinä kävi, että Iida sai multa tämän äärimmäisen epämiellyttävän flunssan. perjantai-iltana  kuume laski, noustakseen jälleen. Lauantai ilta ja sunnuntai päivä olivat kuumeettomia, mutta sunnuntai-iltana alkoi kuume nousta uudelleen. Menin aikaisin nukkumaan Iidan kanssa ja ennen kuin oikeasti nukahdin, ehdin ottaa kaikkea mahdollista mömmöä kaapista. Melatoniinia otan yleensä 9 mg illalla (nyt koko sairauden olen joutunut ottamaan 12-15 mg). Eilen vetäsin 18 mg + Opamoxin (rauhoittava) + Imovane. Vielä olisi löytynyt vanha nukkumislääke Ketipinor, mutta jätin sen kuitenkin ottamatta. Lisäksi otin vahvan särkylääkkeen (Oxynorm), kun alkoi tuntua korvissa ja luusärky häiritsi tosissaan. Yön aikana kuume oli noussut 38,2 asteeseen, joka oli kaikkein korkein mittaamani arvo tämän lenssun aikana. Iho on hellänä, mutta onneksi kuume on taas laskenut päivän aikana (juuri nyt en ole mitannut, joten en tiedä tämän hetken tilannetta), mutta kyllä ääni on sen verran poissa, että varmaan olen vielä huomisenkin kotona. Täytyyhän lastenkin olla yksi kuumeeton päivä kotona ennen kuin menevät hoitoon.

Soitin tänään työterveyteen ja sain lääkäriajan torstaille. Mun kokemus on, että vaikka yrittää soittaa heti aamulla, kun päivän aikoja aletaan antamaan, niin oot jo kuitenkin myöhässä. Voihan ajan pärua jos tuntuu, ettei mitään poireita ole. Oli vain aika paha keuhkoputken rahina, mihin heräsin aamulla. Antibioottia en kaipaa, mutta olisi hyvä tietää, missä asti tulehdus menee. 

Iidaa kävi sääliksi, koska hoidossa vain kerran kuussa oleva jumppasalivuoro ja meillä oli mutakakku ostettu ja hame valittu, minkä voi laittaa hoitoon päälle, koska olisivat juhlineet Iitun synttäreitä. Tämä siirtyy nyt myöhemmäksi. Me myös olimme ostaneet Iidalle lahjaksi junamatkaelämyksen Tampereelle ensi viikonlopuksi ja nyt pelkään vähän pahoin mhtaako jäädä tekemättä. Mikko on niin tiukka, ettei saa olla oikeastaan yhtään oireita, että lähdettäisiin. No tässä kunnossa kun pelkkä hengittäminen on vaivalloista, niin ei pystyisikään, mutta estääkö pelkkä nuha sen... En tiedä.

Pipinä synttärisankarinakin täytyy tietenkin olla hienona. Vaikka alle pistettiin villapaita ja kaikkein paksuimmat sukkahousut + villasukat, niin mekko tietenkin täytyy olla.

Ikävä välisattumus suhteellisen mukavalle päivälle (elokuvia katseltiin ja minä nukuin niistä suurimman osan) oli, että Nöpöliini juoksi Iidan jalkoihin ja Iida tössähti nenälleen lattialle, niin että verta tuli enemmän kuin koskaan ennen. Mekko ja villapaita, joutuivat pikahuuhteluun, joten ihan koko päivää ei saanut olla  hienona.   

Eilen aloin katsomaan Iidan 4-vuotisneuvola-aikaa, jonka olin varannut ennen vuodenvaihdetta. Olin varannut sen tiistaille ja ajattelin, että siirtäisin sen, jotta ei tarvitse mennä kipeän ipanan kanssa. Onneksi menin katsomaan, sillä olin ollut liian aikaisessa, eikä järjestelmässä ollut lainkaan varaamaani aikaa.

Lenssu iski

Sain mahdollisuuden kirjoittaa blogia ehkä nopeammin kuin olisin tässä tapauksessa toivonutkaan. Olen kotona viettämässä sairaspäivää, ja mieluummin olisin töissä kuin yskisin. Tauti alkoi keskiviikkona. Se tuli päälle todella nopeasti. jos olisin seurannut kelloa, olisin voinut sanoa kellonajan koska oireet alkoi. Ensin kurkkua kutisi ja sitten alkoi yskittämään. Vielä urheasti lähdin pienen empimisen jälkeen töihin torstaina (tyhmä minä) ja kahden maissa soitin Mikon hakemaan minut kotiin. Sentään pyörän jätin heti aamusta kotiin. Kotona nousi kuume ja palelin sängyssä pari tuntia. Lopulta nousin laittamaan lisää päälle ja syömään. Vielä illalla oli ihan hyvä kuume. Sain nukuttua vasta Paracetamolin vietyä luukivistyksen pois ja Bafucinin hillittyä yskintää. Vieläkään ei nenässä ole mitään, mutta sen sijaan joku on työntänyt raastinraudan kurkkuuni ja vähän alemmaskin.

Yöllä on vielä tullut ihanasti lunta, mutta saan katsella sitä vain ikkunasta Nöpöliinin kanssa. Onneksi Iidalla on koko päivä ohjelmoituna isun kanssa, sillä en kyllä olisi leikkikunnossa. Iidan synttärit siirrettiin jo mummolle, kun ei niille ollut tulossa lopulta muita kuin Iidan isovanhemmat. Olen niin onnellinen, etten suostunut järjestämään Iidalle kaverisynttäreitä vielä. Siitäpä riemu raikaisi, kun olisin joutunut ne mahdollisesti perumaan kokonaan tässä vaiheessa.

Muutenkin pohdiskelin eilen synttärijuhlia. Tietenkin juhlat ovat aina juhlat ja niistä jää erilailla muistoja kuin arjesta. Kuitenkin tärkeintähän tässä on se lapsi ja vaikka en pääsisi synttäreille huomenna, niin näen edelleen lastani ja saan seurata hänen kasvuaan ja oivalluksiaan maailmasta. Mielikuvitusta ainakin riittää. Nykyisin meillä asuu Ollin lisäksi Emma ja Kerttu. Toki olisi ollut kiva saada vähän erilainen muisto viime vuoden itkusynttäreiden jälkeen, mutta luotan siihen, että vuosia tulee vielä lisää.

Edellisen kirjoituksen jälkeen minulla oli muuten työterveyslääkäri, joka sanoi suoraan, että ei voi antaa minulle sellaista lausuntoa, jolla voisin ottaa virkaani vastaan, koska siinä vaaditaan ajolupa. Lisäksi käsittääkseni raskauttavana tekijänä on kaksi viikkoa ensimmäisen leikkauksen jälkeen tehdyt neuropsykologiset testit, joiden lausunnossa minulla on jos minkäkinlaista keskittymiskyky- ja lähimuistihäiriötä. Nyt minut ohjattiin työterveyshuollon työpsykologille hieman kevyempiin työkykytesteihin. Onneksi lääkäri sanoi, että jos siellä nähdään jotain häiriötä, niin nyt meillä on kuitenkin faktaa todellisesta työsuoriutumisestani, joten asioista voidaan myös todeta, että ei haittaa työntekoa. Keventää huomattavasti jännitystä. Testit ovat helmi - maaliskuun vaihteessa.

Eniten flunssassani harmittaa se, kun on yrittänyt ja yrittänyt säätää omaa vastustuskykyään mahdollisimman hyväksi ja sitten se pettääkin, mutta minkäs sille enää mahtaa. Ehkä yritän ottaa irti näistä makoilupäivistä kaiken mahdollisen. Eipä näitä ole voinut viettää aikoihin. Makoilupäivät elokuvien kanssa on mukavia, kun ei ole muita huolia. Ja mitäpäs huolia minulla olisi.

Pakkasviikonloppu

Nyt on ollut mukava pakkasviikonloppu. Iitun kanssa olin lauantaina kahdesti pihalla. Mikko oli ensimmäisellä kertaa mukana ja Iitu kokeili luistimia. Lisäksi Mikko kolasi koko rivarin pihan. Iltapäivällä Iitun kanssa kävin pulkkamäessä. Vielä oli hieman liian vähän lunta, mutta hyvin luisti lumi/ruoho yhdistelmässä. Halusin jakaa tänne muutaman kuvan.

Muuten mulla on itseni kanssa ongelma. Blogi on tärkeä kanava itselleni monella tavoin, ja tiedän, että tätä vielä lukeekin jokunen ihminen. Olen yrittänyt viimeaikoina saada noin tekstin viikkoon (välillä tiheemmin, välillä harvemmin), mutta nyt jopa tämä päivitystahti tuntuu liialliselta. Kuitenkin jokainen kirjoitus on pois omasta ajasta, Iitun ja mun yhteisestä ajasta tai Mikon ja mun yhteisestä ajasta (jos en kirjoita töissä, niin kuin pari purkausta tuli tehtyä). Viikon päästä on Iidan 4-vuotissynttäri ja siitä saatan hyvinkin kirjoittaa, seuraavana viikonloppuna on jälleen mukavaa tiedossa, josta tekisi mieli kirjoittaa, mutta saapa nähdä mihin rahkeet riittävät. Fakta kuitenkin on, että omaakin koneella olo aikaa pitäisi vähentää, kevät on aivan kamala Sorjan Abba-projektin vuoksi ja paukut saattavat olla aika vähissä. En tiedä koska opettelen sanat kappaleisiin, koska kaiken kotonaoloajan Iitu roikkuu käsivarressa. Ehkä löydän tasapainon kaiken välillä, mutta blogi on nyt kuitenkin se, joka ensin saa luvan joustaa.

Toivotaan kuitenkin, että tulee lisää lunta ja tänä vuonna talvi olisi paria viikkoa pidempi, vaikka joudunkin pyöräilemään töihin. Viime viikolla kylläkin otin kyydin vastaan mittarin näyttäessä -31. Epilepsia ei tykkää pakkasessa pyöräilystä ja siitä kuinka niska jumittuu kylmästä ja staattisesta asennosta. Mutta enpä voi jo tulleista vähältäpititilanteista, kun joudun varjelemaan ajoluvan takaisin saamista.

Kuuraparta kolauksen jäljiltä.

Pulkkamäkeen matkalla.

Vielä on vähän matkaa mäen pälle. Aika hyvä tekopulkkamäki meillä on tässä vieressä, vaikka lakeuksilla ollaankin. Aika kovaa tultiin, kunnes alkoi hiekkaosuudet.

Toista kertaa luistimilla.

Vähän oli haasteita itselläkin luistinten kanssa, etenkään kun en hokkareita ole paljoa lopula käyttänyt. Ovat vielä liian tuliterät, etten saa kiristettyäkään riittävästi. Mutta kyllä niillä Iitua sai vedettyä.

Vuosi 2016 alkoi

Ainahan kaikki uuden vuoden päivitykset facebookissakin aloitetaan, kuinka olen saanut kokea sitä ja tätä. No aloitetaan tälläkin kertaa samalla tavalla. Ei poiketa kaavasta.

Vuoteen 2015 ei mahtunut suuria seikkaluja, mutta totista sairastamista, huonoa kuntoa, josta sitten noustiin taas uusiin haasteisiin sekä henkisesti että fyysisesti. Nauttimista siitä, kuinka pikku hiljaa jaksoi paremmin ja paremmin hoitaa kotiaskareita, lenkkeillä, leikkiä Iidan kanssa, palata kuoroon ja päästä palkkatyhönkin. On vuoteen mahtunut pettymyksiäkin, kun kaikki ei mennytkään niin kuin toivoin, mutta nehän kuuluvat elämään. Ei ollut lämmintä suloista kesää (etukäteen pelkäsin kuumuutta ja lopulta jäin kaipaamaan sitä). Olen oppinut arvostamaan läheisiäni aivan uudella tavalla ja ymmärtänyt kuinka paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Myös sylissäni mammivan täystuhon saapuminen meidän perheeseen on yksi hienoa asia, vaikka jo nyt joudun miettimään miten järjestämme sen hoidon, jos aiomme olla mökillä yhtään pidempää pätkää ensi kesänä. Kaikin puolin siis hieno vuosi, vaikka mielelläni syövän antaisinkin pois kokonaan, jotta pääsisin ainakin lähivuosien peloista eroon. Onneksi olen niin hyväkuntoinen, etten pahemmin ajattele koko asiaa. Kunhan lääkkeet muistaisi ottaa epilepsiaan (yhden aamulääkkeen olen unohtanut kokonaan tähän mennessä) ja kohtaukset pysyisivät pois, jotta saisin ajolupani takaisin. Fyysistä kuntoa olisi hyvä saada vielä vähän kohotettua, joten kun valoa tulee päiviin enemmän, niin ei kuin Iida pyöräilemään töiden jälkeen ja äiti lenkille.

Välipäivät olin töissä. Hieman oli vaikea motivoida itsensä muistioiden tekoon ja olinkin työpaikalla lähinnä virka-ajan (maanantaina myöhästyin siitäkin). Ihanaa oli, ettei tiistaina ollut kuoroa, vaikka sekin on kivaa, mutta illat olivat kuitenkin oikeasti vapaat. Tuntui, että loma jatkui kuitenkin hieman pidempään kuin todellisuudessa. Tajusin myös sen, että tarvitsen jossain vaiheessa oikeaa lomaa ja 90 % työaika saattaa olla aivan hyvä vaihtoehto ainakin tämän pimeimmän ajan. Pakkanenkin tuli ja sain totutella pyöräily kommandopipon käyttöön. Ei ollut yhtään mukavaa, kun silmälasien kanssa näkee huonosti niiden huurtuessa ja ilman laseja on sokea. Keksin kuitenkin jonkinlaisen tavan pitää suojaavaa pipoa ja laseja yhtäaikaa niin, että näen eteeni. Ensi viikolle onkin onneksi luvattu yli 20 astetta pakkasta ainakin torstaille. Saan testatata pakkasen kestävyyttäni. Tänään ja tiistaina olisi kuoroa, mutta toisaalta onneksi keskiviikko on vapaapäivä.

Uuden vuoden aattona kävimme katsomassa lasten ilotulituksen kuudelta. Mikon kanssa katselimme myös naapuruston raketteja vuoden vaihtuessa. Uuden vuoden päivänä olimme vanhemmillani juhlimassa uutta vuotta ja heidän 41. hääpäiväänsä. Söimme tukevasti, saunoimme, leikkasin Iidan ja Mikon hiuksia ja tarkoitus oli valaa uudenvuodentinat hieman jälkijunassa, mutta tänä aamuna tajusin, että sen unohdimme kokonaan.

Uuden vuoden lupaukseksi päätin hieman irroittaa itseäni Facebookista. Poistin sovelluksen jopa puhelimestani, joten muiden päivityksiä katson vain koneelta. Yksityisvietsit tulevat kuitenkin edelleen puhelimeeni... luulisin. Ensi vuodelta toivon terveyttä. Se tulee olemaan suurin toiveeni koko loppuelämäni.

Eilen ja tänä aamuna olen noussut kelloon ja yrittänyt hilata heräämistäni aikaisemmaksi, jotta huominen kuuden herätys ei tuntuisi aivan niin pahalta. Aamulla huomasin myös, että minulla on jonkin sortin kyynelkanavatulehdus Siihen otin yhden viimeisiä 1 mg Panadolejani ja se tuntuu auttavan. En tiedä kuinka pysyn hereillä koko päivän...