Taas oravanpyörässä

Tänään tajusin taas olevani samassa jamassa, kuin olin ennen sairauden löytymistä. Jälleen viikonloput ovat aika buukattuja ja mietin vain, mitä keksittäisiin vapaille viikonlopuille. Tampereella pitäisi käydä, Laukaassakin olisi mukava käydä, Alajärvi on niin lähellä, että sinne ainakin pitäsi ehtiä, tietenkin Hesassa pitäisi käydä... Sitten pysähdyin ja aloin miettiä, että enkö yhdestä aivosyövästä mitään oppinut. Ei koko aikaa tarvitse tehdä ja suorittaa. Miksi pitäisi. Mulla on noilla paikkakunnilla ystäviä, joita olisi ihana nähdä, mutta ei kukaan muu kuin minä itse itseäni siihen pakota. Tuskin olisin kovinkaan mukava vieras, jos olisi aivan rätti kaikesta.

Keväällä on aivan riittävästi tapahtumaa kuoron puitteissa. Laskin kalenterista, että jos nyt ollaan pian helmikuun puolessa välissä, niin huhtikuun loppuun mennessä mulla on kokonaiset neljä täysin vapaata viikonloppua ja kolme lähes vapaata viikonloppua, jolloin vain on huomenna alkava mindfulnesskurssi lauantai iltaisin. Sen sijaan Sorjan työllistämiä viikonloppuja on viisi ja ne ovat todellakin viikonloppu töitä. Pahimmat kaksi viikonloppua ovat pe-su. Laulamisen ja vähän ohessa liikkumisen luulisi olevan kevyttä, mutta sitä se ei ole. Sentään sen verran on löytynyt päästä järkeä joulukuussa, että tartuin 90 %:n työaikamahdollisuuteen, kun tiesin Sorjan tuoman työmäärän. Silti kuljen vain eteen päin ja haalin kaikkea uutta. Esimerkiksi tänään hain kaupungin liikuntakampanjalapun, johon voi merkitä liikuntasuorituksensa, mutta pyöräilijän elämää viettäessä niitä 30 min suorituksia tulee aika helposti pelkästä työmatkasta.

Varmaan ajatus on kypsynyt uupumisen mahdollisuuteen viimeisten parin viikon aikana. Toiseksi viimeisin kirjoitukseni on kahden viikon takaa, jolloin oli Sorja-viikonloppu, tiistaina oli perusharkat, torstaina ensimmäinen epämääräinen saliläpimeno Abbatouhusta ja sitten oli ihana vapaa viikonloppu, jota todella kaipasin. Neljänä päivänä kuoroilua viikon sisään oli hieman liikaa minulle. Sitten tuli taas tämän viikon tiistai ja harkat ja edessä on yksi noista kuoroviikonlopuista jälleen. Iitunenkin on vaihteeksi isulla yökyläilemässä, joka helpottaa jaksamista. Tuntuu että nyt vain tapahtuu niin paljon kerralla.

Maanantain kävin akupunktiossa ja sitä aion nyt jatkaa. Kiinalaisen lääketieteen tapa lähestyä asioita kuulostaa mielenkiintoiselta. Hoitoja antava kertoi oman vakuuttavan sairashistoriansa, jonka pysäytti akupunktio ennen kuin henki ehti mennä. Lisäksi oli uskomatonta minkälaisia asioita hän pystyi sanomaan hyvin pienillä testeillä, käsien sivelyllä, ja ranteiden sisäpuolen sykkeen perusteella. Hän kertoi myös, että energiahoidon lähtökohdat olisivat kiinalaisessa lääketieteessä ja se on vain erotettu sieltä ja laajennettu. Joten nyt panostan akupunktioon ja jos tulee tunne ja halu energiahoitoon, niin varaan sitten taas sinne ajan. Uusimman ajan peruin tällä hetkellä.

Maanantaina Iidalla oli 4-vuotisneuvola ja hän otti rokotuksenkin inahtamattakaan. Lähti kyllä sitten vikkelään pois hoitohuoneesta, mutta ennen lähtöä kävi vielä antamassa halin ja suukon neuvolan tädille. Neuvolan sähkönen ajanvarausjärjestelmä ei oikein tunnu toimivan, sillä olin varannut ajan klo 8. Jostain syystä se olikin siirtynyt niin, että olisi ollut klo 14:45. Meidän onneksi aamun lapsi oli sairastunut ja olisi myös ollut 4-vuotias, joten pääsimme hänen sijaansa. Ensi tiistaina menemme vielä neuvolalääkärin vastaanotolle. Saimme lääkärin ehkä hieman nopeutettuna, kun kerroin oman äitini fysioterapeutin (joka on monialaisesti kouluttautunut), sanoneen Iidan tavattuaan äidin ajalla, että selässä on jokin kiinni niin, että liikkuminen ei sen vuoksi oikein onnistu. Kuulemma kohta oli sama, mistä Iida usein sanoo, että kutittaa ja tykkää hieroa sitä suihkun jälkeen vesihanan alla. Kun hän oli käsitellyt Iida hieman, oli hyppy korokkeelta alas onnistunut tasajalkaa ensimmäisen kerran. No Iitu on menossa luultavasti myös liikuntaterapiaryhmään maaliskuussa, mutta ei pelkkä harjoittelu auta, jos alkuongelma onkin rakenteellinen. Ikävät tuntemukset ja mahdollinen kipu selässä selittäisi myös, miksi Iidaa ei liikunta paljoa ole kiinnostanut.

Tänään käytettiin sitten Nöpöliiniä eläinlääkärissä, kun sillä hilseentuotto lisääntyi nopeasti pari kolme viikkoa sitten ja lisäksi kankuissa oli patteja. Syyllinenkin löytyi onneksi: hilsepunkki. Nyt sitten kahden viikon välein Nöpöliinin iholle pitäisi saada kolmesti jokin rasva niskaan, jonka lääkeaineet sitten leviävät verenkierron mukana ja ruokaan pitää sotkea jotain öljyä. Ostettiin ihan jauhelihaa mihin voidaan laittaa öljy.

Tänään pitää vielä katsoa parin Abban sanoja huomista varten ja olisi kiva katsoa Mikon kanssa jotain. Yritin aluksi houkutella ja painostaa sitä kyselemään peliä tälle illalle, mutta ilmoitti lopulta olevansa liian väsyksissä. Viikko sitten sentään kävivät pelaamassa hyvin lyhyellä varotusajalla. Olisin vain halunnut olla hetken aivan yksin kotona. Etenkin kun tällä viikolla Iida on herännyt ennen kelloa joka aamu, ettei ole ollut kunnollisia omia aamujakaan. Mutta ehkä meillä on vielä ihan mukava yhteinen ilta edessä. Huomenna sitten ysiltä Abbaa... ja ihan oma aamu!

Syyllisyys ja anteeksi antaminen

Olen potenut syyllisyyttä todella monista asioista. Janiistä suurin osa liittyy Mikkoon. Miksi nämä parisuhdeasiat ovat niin vaikeita. Viimeisin pitkäaikainen syyllisyys on ollut Nöpöliini, mutta pääsin siitä vihdoinkin yli, kun luin tuosta kirjasta, että lemmikeiden antama hyvä mieli ja kosketus on yhtä parantavaa kuin ihmisen kosketus. Voiko olla sen ihanampaa, kuin sylissä kehräävä kissa. Kaikki se kehräysenergia on positiivista, vaikka karvaa lähteekin aivan tolkuttomasti.

Yksi syyllisyyden aihe on se, että itse saan käydä töissä ja Mikko ei saa. Se automaattisesti ajaa Mikon enemmän hoitamaan Iidaa ja kärsimään Nöpöliinin huonosta käyttäytymisestä. Ajat ennen sairastumistani olivat aivan hulluja kun kävin töissä kaukana ja mulla oli niin paljon muutakin. Nytkin on töiden lisäksi kuoro ja parin viikon päästä alkaa joka toinen viikko oleva mindfulness-kurssi. Taas täytyisi rajoittaa itseään jo oman jaksamiseni vuoksi. Toisaalta mä kaipaan menoja, Mikko taas inhoaa menoja, joten aika vaikea kuvio. Myöskään mua ei häiritse pakata ulkoilemaan huutavaa kakaraa, kun taas Mikko jää sisälle, ettei tarvi pakata huutavaa kakaraa. Joten Iitun kanssa ainakin on mahdollisuuksia viettää enemmän aikaa, kun iltaisin vain ehtisi.

Nyt toivoisin hieman enemmän tukea näihin mun uusiin kokeiluihini, mutta sitä en saa. Eihän hypnoosi, energiahoito ja akupunktio ole halpoja hoitomuotoja, mutta kun Mikko ei niihin usko pätkääkään, niin se ei myöskään kannusta yhtään vaan sitten riidellään rahasta. Mähän olin ottanut syöpävakuutuksen juuri ennen syövän löytymistä, joten sain suurehkon könttäsumman syövän löydyttyä. Silloin sovittiin, että tätä rahaa saan käyttää itseni hoitamiseen, mutta tuntuu puolison mieli muuttuneen. Kyllä mä ymmärrän toisaalta sen huolen meidän toimeentulosta, mutta toisaalta näen itse järkeväksi panostaa sellaisiin asioihin, joilla uskon voivani ehkäistä syövän uusiutumista. Voihan olla, että elän jälleen jotain uutta kokeilu vaihetta, joka jää jonkun uuden tullessa vastaan, mutta onpahan sitten kokeiltu. No joka tapauksessa koen tästäkin syyllisyyttä, enkä oikein tiedä miten asiaa käsittelisin itseni kanssa.

Olen kovasti yrittänyt kuunnella intuitiotani tässä asiassa. Auttoihan intuitioni jo siinä, että ylipäätään otin vakuutuksen, sillä olin kieltäytynyt siitä jo aiempina vuosina niin monesti. Toisaalta saan kyllä hypätä aika paljon hoidoissa, että oikeasti koko summa olisi tuhlattu.

Mutta syyllisyys tulee helposti ja se ei ainakaan negatiivisena tunteena auta paranemaan ja pitämään sairautta poissa. Siksi pitäisi yrittää antaa itselleen anteeksi. Mutta kuinka? Tunnistamalla ja tunnustamalla ongelman pääsee jo pitkälle (tästä on alkanut tulla mun motto). Mutta en todellakaan tiedä tarkkoja keinoja.

Jälleen tuli henkilökohtaisempi teksti, mutta tämähän on minun päiväkirjani ja näillä asioilla on suuri vaikutus tunne tasolla. Ja omasta näkökulmastani tätä kirjoitan omana ongelmanani, niin kuin se onkin pitkälti. Mikon ongelma näissä asioissa on paljolti konkreettisempi, kun mulla ne on pään sisällä.