perjantai 19. kesäkuuta 2015

Suuri huijaus ja onnellinen yllätys!

Olemme mökillä. Matkalla Iitunen väritteli väristyskirjaa ja keksi avata vesipullonsa, kaataa veden värikynäastiaan ja päälleen. On se kekseliäs tyttö.


Olen vaahdonnut tässä useammalle henkilölle, kuinka meille ei mökille saada uutta huussia, kun appi ei suostu sopimuksesta huolimatta maksamaan sitä ja Mikko ei periaatteen miehenä suostu ostamaan sitä itse. Vielä perille tultuammekin totesin Mikolle, että kyllä nyt maanantaina ruvetaan yhdessä tekemään sitä huussia, koska onhan biolanin kompostivessan mitat saatavissa. Mikko vain myönteli ja myhäili. Minä lähdin sitten vanhaan huusiin ja hieman ihmettelin, kun sen edestä oli otettu laatat pois, eikä siellä ollut kuivikesankoakaan. Siinä vaiheessa pimahdin täysin, kun huusista ei löytynyt vessapaperiakaan. Mikko tuli naureskellen vastaan ja sanoi antavansa vessapaperia, mutta turve on jo siirretty uuteen huussiin. Olin niin yllätetty ja olin pistänyt asiaan niin paljon tunnetta peliin, että aloin nauramaan varsinaista vesinaurua ilosta. Olivat koko porukalla päättäneet, ettei asiaa paljasteta minulle... Eikös olekin komea! Kuulemma paikallinen romanttinen teko. No onhan se hämäläisittäin, kun siitä on puhuttu vasta 3 - 4 vuotta.


Ja kyllä tämä nettiyhteys täällä on niin onneton, että päivitykset jäävät hyvin vähäisiksi. Tämä vain oli niin suuri asia, että täytyi purkaa sisästäni.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Täijahti

Tänään Mikon viedessä Iitua hoitoon, kerrottiin sieltä, että eilen oli löytynyt parilta lapselta täitä sen jälkeen, kun Iida oli jo haettu. Asiasta oli lähetetty myös tekstiviesti, mutta Mikko ei ollut huomannut sitä. Tänään siis on ollut täijahti iltapäivä. Kaikkien tukat on pesty täishampoolla ja kammattu, Iidan unikaverit ja hiusvärkit ovat olleet pakastimessa ja Iidan vuodevaatteet ja pipot ovat olleet saunassa. Ja pyykkikone sai laulaa. Onneksi mitään ei löytynyt. Hyvä asia on se, että lähdemme huomenna mökille ja tulemme Mikon kanssa käymään vasta heinäkuun ensimmäinen viikonloppu, joten parissa viikossa ilman ihmiskosketusta mahdollisten täiden ja saivareiden pitäisi kuolla itsekseen. No voihan tämän kai ottaa positiivisesti perheen yhteisenä tekemisenäkin, kun hiustenpesu toteutettiin vaihe kerrallaan aina kaikille vuoronperään. Omat huvittavat puolensa siis tässäkin.

Eilen illalla tein vielä yhden satsin mökille vietäväksi kehittämääni juomaa, johon laitan pakurikääpää ja inivääriä (molemmat syöpäruoka-aineita, sopivat keitettäväksi juomaksi ja valmis juoma säilyy pitkään). Laitoin valmiin juoman puolentoista litran kivennäisvesipulloon ja kun olin laittamassa pulloa jääkaappiin, niin pullo lensi kädestäni korjatessani sen korkin asentoa. Koko keittiön alaosa (laattia ja kaapinovet) sekä pitkälti toiseen suuntaankin oli ruskeassa liemessä. Onneksi se ei värjännytkään valkoisia kaapinovia niin kuin pelkäsimme, mutta olihan se melkoinen lopetus sille päivää juuri nukkumaan mennessä.

Tänään kävimme yhteisessä terapiassamme ja oli kiva kuulla sekä eiliseltä terapeutilta että tämän päiväiseltä, kuinka ulkonäköni on muuttunut ja olen jotenkin niin paljon positiivisemman/ reippaamman/ jotain sinne päin näköinen. Lopulta vastaavat kommentit henkilöiltä, jotka ovat nähneet koko kaaren marraskuulta tähän päivään, antaa itsellenikin uskoa. Toki usko huomiseen on vahvistunut koko ajan, mutta ei pieni lisä koskaan haittaakaan näiden kokemusten jälkeen. Muutenkin tästä juhannuslahjasta huolimatta (täit), olen ollut oikein hyvällä tuulella koko päivän. Väsy on vain ollut kova, kun en ole ehtinyt nukkumaan päikkäreitä ja eilinen fyysinen rasitus taitaa tuntua vielä tänäänkin. No tänään oli täysin lepopäivä ja huomenna matkapäivästäkin saattaa tulla sellainen.

Terapian jälkeen kävimme syömässä jälleen kreikkalaisessa ravintolassa ja huomasin, että viereen avataan nepalilainen ravintola... Hmmm... Sieläkin täytyy käydä! Tänään söin jälleen koko jälkiruokanikin, mutta onneksi yksi ennalta itsensä kanssa sovittu lipsuminen ei pilaa koko ruokavaliota, kunhan se ei tule tavaksi liian usein. Ne lipsumisen hetket kannattaa siis valita tarkoin.

Olemme huomenna lähdössä mökille pariksi viikoksi, jonka jälkeen Mikko ja minä tulemme viikolopuksi kotiin seuraavaa magneettikuvausta ja lääkäröintiä varten. Sitten alkaakin viimeinen kuuri. Lähes kaikki tavarat on pakattu ja suuri osa taitaa olla autossa saakka odottamassa aamua. Tuskin julkaisen mitään blogissa tuona aikana huonojen yhteyksien vuoksi ja koska nyt tuntuu siltä, että on hyvä pitää hieman lomaa blogistakin. Toki jos jotain suurta tapahtuu, niin sen käyn tänne kirjoittamassa. Ajattelin kotiin palattua julkaista vaikka kuvakoosteen viikoista, joten täytyy muistaa ottaa kuvia. Hyvää juhannusta! Toivottavasti vähän aurinkokin pilkahtelisi.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Arkiliikuntaa

Aamu meni Iitun kanssa perinteisesti. Kun Mikko sai neidin ovesta ulos aloin tehdä meidän aamumössöä. Pistin siihen aika paljon leväjauheitakin ja Mikko vain kysyi syötyään, "oliko tässä luumua?". Oli siinä, koko reilun litran määrässä oli 4 kuivattua luumua... :) Suhteessa levää oli enemmän, kun ottaa huomioon, kuinka paljon voimakkaamman makuista levä on. Mikkohan on siis ilmoittanut, ettei syö leväjauheita. Nyt söi, eikä ollut ilmeisesti edes pahaa.

Aamulla otin hyvin rennosti, koska minulla oli melkoisia liikuntatavoitteita tälle päivälle. Menin takaisin petiin yhdeksän maissa, kuuntelin noin puolen tunnin retoutusnauhan, nukuin reilun tunnin ja tein vielä uudestaan rentoutusnauhan, jonka jälkeen valmistauduin lähtemään yleissairaalapsykiatriselle sairaanhoitajaa tapaamaan. Siinä sählätessä huomasin, että aamulääkkeet olivat edelleen ottamatta. Mitä nyt reilu kolme tuntia myöhässä... Pikku juttu.

Taitaa olla aika tyypillistä minulle, että heti toinen pyöräily sairastumisen jälkeen täytyy tehdä sairaalanmäelle, sille ainoalle mäelle meillä päin. Kun poljin rautatiesiltaa ylös muistin, ettei minulla ollut edes Epilepsia-ranneketta ja hetkeksi jopa säikähdin, että tuleeko kohtaus kun näin rehkin yksin ilman ranneketta, mutta hyvin pääsin mäelle polkien ja takaisin kotiinkin (poljin siis sairaalanmäen ylös). Koko matka oli reilu 13 km, mikä oli oikein hyvin noiden mäkien vuoksi toiseksi pyöräilyksi. Kieltämättä nälkä ja väsy olivat kohtalaisen kovia sen jälkeen. Ruisleipää avokadolla, kurkumalla, mustapippurilla, valkosipulilla, inkiväärillä ja suolalla teki terää. Vaikka ulkona oli yksi kesän lämpimimmistä päivistä, niin ilma oli aika raaka. Hanskat saivat olla kädessä ja panta kypärän alla. Yksi ikävimpiä sairauden oireita on ollut viileän aiheuttama hammasvihlonta. Se tuntui myös pyöräillessä... Kunpa olisi edes pienemmät etuhampaat.

Kotona ehdin olla tunnin, niin lähdettiin hakemaan Iitua hoidosta kärryillä. Jätin sauvat suosiolla kotiin, jotta vauhti ei karkaa ja sain lisälenkkiä kävellen 3,7 km. Ja taas oli nälkä kun siltä reissulta tultiin.

Tämä on ollut aivan uskomaton päivä, ottaen huomioon, että viime viikko oli sytoviikko. Ei näin paljoa liikuntaa jaksaisi päivittäin, mutta hyvä on välillä hieman venytellä rajoja, kun edelleenkään ei tunnu pahalta. Muutenkin liikunta muuttuu niin toisentyyppiseksi kun menemme mökille. Se on enemmän samoilua, ulkona oleilua, eri paikkojen ihastelua, jossain vaiheessa marjastusta , sienestystä sun muuta. Aika kaukana työleiristä mökkeily on viimeaikoina ollut minun osaltani. Toki jotain voisi tehdä Mikon apuna.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Hääpäivä

Lupasin äidille 60-vuotislahjaksi kaappien siivousapua. Vasta tänään lopulta päästiin asiaan ja tähän päivään se taitaa jäädä ainakin joksikin aikaa. Ja kyllähän sitä rojua onkin. Jos minä olen huono heittämään tavaroita pois tai muuten luopumaan niistä, niin ei se ole mitään vanhempiini nähden. Isälläni on vielä vahva taipumus keräillä kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä... Siinä sivussa meille molemmille äidin kanssa tuli mieleen Pikku Papun laulu Kirpun Kyläkauppa:

"Valikoima kattava
löytyy lasinsiruja.
On muttereita, ruuveja
ruostuneita nauloja,
tutteja ja avaimia,
palpelin paloja,
silmälasin linssi
ja emaloitu pinssi."

Äiti onnistui hauduttamaan mulle teetäkin niin, että koko avattu teepussi oli kannussa mukana (teepussi suojapussin sisällä), joten kaksi hörhöä oli siivoamassa. Sää oli ainakin vaihteleva ja rakeitakin tuli välillä aivan pieniksi kinoksiksi saakka.

Tänään on Mikon ja mun yhdeksäs hääpäivä, eli ollaan oltu naimisissa jo kahdeksan vuotta. Yhdessä ollaan asuttu jo 12 vuotta. Itsellekin aivan uskomattomalta tuntuu. Päivää juhlistettiin kauppareissun yhteydessä kahvilassa tuorepuristetuilla mehuilla. Harmi kun meillä ei ole täällä mehubaaria. Onkohan Suomessa muualla kuin Helsingissä...

Kaupasta tullessa edellämme kulki vahvasti raskaana oleva äiti raahaten kahta kauppakassia ja yrittäen saada pidettyä reilun vuoden vanhaa poikaansa kädestä. Lopulta poika heittäytyi maahan parkkiruutujen välissä, sillä osalla missä ajetaan. Jäin juttelemaan pojalle, että ottaisiko hän tätiä kädestä. kun hän vain katseli minua alta kulmiensa, kysyin, jos täti saisi kantaa hänet autolle. Lopulta nappasin pojan syliini, josta tietenkin tuli itkupotkuraivari, mutta tämän jälkeen hän käveli kiltisti äidin vieressä käsi äidin kädessä. Äiti kiitti minua hymyillen. Tulipahan nyt mieleeni, että olisinhan voinut tarjoutua kantamaan kassitkin... No poika vei kaiken huomion maatessaan maassa, joten ehkäpä tämä oli luonnollinen reaktio.

Tässä me olemme hääpäivänämme ja tänään. Melkoista muutosta on havaittavissa. Muutosta olisi ilman mun sairauttakin, mutta kyllä sairaus on tuplannut kummankin lihomisen ja tietenkin mun tukan lähteminen on muuttanut ulkonäköä. Lisäksi kuvaan laittautumisen taso on aika eri luokkaa näissä otoksissa. Mutta kukapa ei kahdeksassa vuodessa muuttuisi.



Mikko lähtee tänään vielä pelailemaan illaksi/alkuyöksi, joten meillä ei tosiaan ole ollut tapana juhlia hääpäivää tämän kummemmin. Yleensä kumpikin muistaa päivän olemassa olon anopilta tulleen tekstiviestin vuoksi.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen pyöräily

Maanantai on mittauspäivä. Nyt on pari viikkoa edellisistä mittauksista ja mahanympäryksestä oli lähtenyt 4 cm ja painoa tullut kilo lisää. No paino ainakin voi heitellä paljonkin päivien välillä. pitäisi oikeasti olla vaikka kuudesta syömättä aina ennen mittauspäivää.

Aamulla tein sen ensimmäisen pyöräilyn. Reissu oli lyhyt (n. 3 km), mutta määränpäässä jäin sen verran pitkäksi aikaa vaihtamaan kuulumisia, että sää vaihtui totaalisesti. Lähtiessä paistoi aurinko ja kotiin palatessa sain kylmän suihkun, mutta sentään ei tuullut. Aluksi pyörä meni hieman kiemuraa, mutta kyllä se siitä tasaantui. Oli aivan mukavaa.Tässä parina päivänä ennen juhannusta voisi aivan hyvin tehdä pientä pyöräilyä, jos ei kävelylle ehdi.

Reilun tunnin päikkärit tuntuivat juhlallisilta. Iitu haettiin kävellen hoidosta. Tai siis Mikko haki ja minä käännyin n. 100 metrin jälkeen kotiin hakemaan pipoa, jonka olin unohtanut ja lähdin kulkemaan paluureittiä heitä vastaan. Suunnilleen 3,5 km lenkki siitä kuitenkin tuli poutaisessa, mutta tällä kertaa tuulisessa säässä.

Mummo tuli leikkimään Iidan kanssa iltapäivällä ja hakemaan postia. Iidu komensi kaikkia vuoron perään "Suu poikki".Iitulla oli leikeissä vauva ja hän meni muun muassa luistelukouluun.

Alkuillasta lähettelin Pekka kävelee tiedotetta, jota en enää kokenut aivan mediatiedotteeksi, mutta kun ammattilaiset sen olivat muokanneet, niin luotetaan siihen. Tiedote löytyy sivulta http://www.kubo.fi/kesan-kovin-kavelyreissu-700-kilometria-syovan-vastaisen-taistelun-vuoksi/ ja sitä saa levittää.

Vaikka itse tunnen oloni aivan tyytyväiseksi nykytilanteeseen, etenkin kun aurinko paistaa pihalla, niin on silti surullista kuulla muiden samaa syöpää sairastavien poismenosta tai saattokotiin joutumisesta. Molempia uutisia on tullut nyt parin päivän sisään. Itselläni tilanne on käsittääkseni niin hyvä kuin voi tällä diagnoosilla olla. Toivotaan ettei tämä muutu heinäkuun alun kuvausten jälkeen. 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Elämälle-ooppera

Aamupäivästä olimme kaikki aikuiset todella nuutuneita. Iitu tietenkin oli virkeä oma itsensä, mikä oli ihan hyvä. Illalla turinoimme jälleen hieman myöhempään, vaikka oikeasti myöhäisestä ajankohdassta ei voida puhua. Iteäni tietenkin nukutti myös edellinen myrkkyviikko. Eilen illalla oli selvää ihottumaakin jälleen kasvoissa sytostaatteihin liittyen.

Iltapäivällä menin äidin kanssa katsomaan Elämälle-oopperaa Ilmajoen musiikkijuhlille. Siitä on todella paljon aikaa, kun viimeksi olen käynyt oopperassa ja kokemus Oskar Merikannosta kertovasta oopperasta oli hyvä. Sanoista sai selvää, musiikki oli hienoa ja esiintyjät olivat taitavia, mitäpä muuta sitä voisi vaatia. Suurimmat haitat koiotuivat siitä, että ulkolämpötila oli noin tai alle 10 (olin toki tähän varustautunut, joten en palellut pahasti), istuimme toisessa rivissä, joten tuuli ja jossain vaiheessa alkanut sade osuivat suoraan meihin. Mutta siitä huolimatta kokemus oli lähtemisen arvoinen.

Kun oli oopperaa katsomassa, olivat Mikko, Hanna, Väinö ja Iida Touhutalossa touhuilemassa. Kivaa oli sielläkin ollut. Ainakin neiti oli aivan poikki sen jälkeen. Toivottavasti nukahtaa pian, kun huomenna taas alkaa arki ja viimeinen hoitoviikko, sitten ei tarvitse suolia aamuheräämisisitä reiluun kuukauteen...

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Kissinpentuja katsomassa

Tänään aamu lähti käyntiin. Kun Iitunen herätti, kuvittelin kellon olevan vasta seitsemän, mutta kun kello olikin kahdeksan, suostuin nousemaan.

Päivän tärkein retki oli Elina-tädille katsomassa kissanpoikasia, joista olemme ottamassa yhden mökkikauden päätyttyä. Iitulla oli paljon seurattavaa, kun näki hevosia, koiria ja kissoja. Leegoillakin pääsi leikkimään. Eikä meillä vanhemmillakaan ollut valittamista. Meille tarjottiin erinomaista ruokaa ja mukavahan sitä on jutella, vaikka pari viikkoa sitten vasta nähtiinkin. Sitä, että meille on tulossa aivan oikea kissa, Iida ei kyllä ole ymmärtänyt vielä. Tällainen kissa olisi nyt tulossa meille.


Päivä meni muuten kohtuudella. Takaisin kotiin tullessa Mikolla oli mukava ajomatka, kun sekä Iitu että minä olimme muissa maailmoissa: minä yritin tehdä rentoutusnauhaa ja neiti nukkui päikkäreitä.Pahoinvointilääkkeitä jouduin ottamaan pari kertaa. Sen verran rankka viikko oli takana.

Kiitoksia Elinalle ja Karille vieraanvaraisuudesta!

perjantai 12. kesäkuuta 2015

5. kuuri, 5. päivä

Nyt on viides kuuri ohitse! Hyvin meni. Aamupäivästä oli huono olo liian raskaan aamupalan jälkeen ja iltapäivästä liian vähäisen syömisen vuoksi.

Tänään kaikki tapahtui tunnin myöhässä, koska heräsin vasta yhdeksältä mihin mennessä olisi pitänyt jo aamupalakin olla syötynä. Muutettiin takaisin kotiin ja Iida lähti alkusuunnitelmasta poiketen Kauhavalle, josta tulivat vasta nukkumaanmenoaikaan. Vähän taisi neitiä jännittää vilkkaan päivän jälkeen, kun vieraitakin oli saapunut sillä välin.

Iidan kummit Hanna ja Väinö tulivat iltapäivästä. Tässä on turinoitu nyt niin perusteellisesti, että alkaa olla aikuistenkin aika mennä nukkumaan.

torstai 11. kesäkuuta 2015

5. kuuri, 4. päivä

Tämä "leppoisa" päivä alkoi, kun veimme Iitun hoitoon. Seuraavaksi menimme siivoamaan hieman meille (ehkä hieman enemmän tuli tehtyä kuin alunperin ajattelin) ja kävimme pesettämässä auton päältä ja imuroimme sisältä. Tämän jälkeen olin aivan poikki ja jäin kuuntelemaan rentoutusnauhaa autoon, äiteen vielä hakiessa kukkaruukkua Biltemasta. Nauhan virkistävä vaikutus ei aivan piisannut, vaan nukuin sytostaattien ottamisen jälkeen puolentoista tunnin päiväunet. Katottiin me vähän vanhaa suomalaista elokuvaa, joten kai tämä leipäilystä kävi aamun jälkeen.

Iidan hoidosta noudon jälkeen lähdimme kävelylle, jotta Iitu pääsi pyöräilemään. Tänään taas oli niitä päiviä, kun sekään ei sujunut. Periaatteessa tyttö oli hyvällä tuulella koko illan, mutta silti kaikki vähän vastusti. Ainakin kaikki, mitä hänen olisi pyynnöstä pitänyt tehdä. Alan niin ymmärtämään tässäkin asiassa äitiäni, joka monesti oli melkoisen äkäinen. Iltatöiden jälkeen oli varmaan todella kiva tulla väsyneenä kotiin, kun me muut olimme eläneet kuin pellossa. Isä murjotti sängyssä ja me Ainun kanssa töllötettiin videoita. Huomaan etenkin väsyneenä niin paljon itsessäni samoja piirteitä äitiini verrattuna. Voin vain ihailla, kuinka äidinäiti hoiti kodin, lapset ja navetan/sikalan, enkä muista hänen herpanneen kuin muutaman kerran minuunkaan, vaikka vietin siellä paljon aikaa. Lähinnä nekin kerrat johtuivat Ainun kiusaamisesta tai kiroilusta.

Pyöräilyn jälkeen puhaltelimme saippuakuplia, kunnes auringossa tuli niin huono olo, että pelkäsin epilepsian jälleen yllättävän. Onneksi niin ei käynyt. Iitunen vietti koko illan yksikseen pihalla keräten lehtiä ja maahan pudonneita kukkien terälehtiä.

Tässä sytoviikolla olen miettinyt, että olen aika lailla päässyt peloistani. Toivon näiden ajatusten tarkoittavan sitä, että olen vihdoin pääsemässä sinuiksi syöpäni kanssa. Tiedän, että kyseessä on vakava sairaus, johon todennäköisesti joku päivä vielä kuolen, mutta tällä hetkellä tämän kasvaimen kohdalla voitto näyttäisi olevan minun. Seuraavan kasvaimen ajankohdasta tai sen taistelun tuloksesta ei voi tietää, mutta kaikkeni yritän silloinkin ja jo ennen kaikkeni yritän, että kasvaimen uusimiseen menisi mahdollisimman paljon aikaa. On myös mahdollista, että voin joutua jäämään sairaseläkkeelle suhteellisen nuorena, mutta toivotaan, että Mikko on siihen mennessä löytänyt oman alansa. Syöpä on todella kurja, mutta tavallaan myös armollinen sairaus. Se ei yleensä tapa tai vie toimintakykyä yhtä nopeasti kuin esimerkiksi sydänkohtaus tai aivoinfarkti. Tällöin jää aikaa järjestellä asioita, toteuttaa vielä haaveitaan ja tottua asioiden etenemiseen. Olen ehkäpä ennenkin kirjoittanut tästä, mutta nämä asiat ovat pyörineet paljon mielessäni viime aikoina.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

5. kuuri, 3. päivä ja äidin syntymäpäivä

Tänään on äitini 60-vuotissyntymäpäivä. Hän ei varsinaisesti juhlinut, eikä vieraita käynyt kuin neljä, mutta jostain syystä olen nyt aivan poikki. Oma väkikin oli poissa. Sää kirkastui illaksi ja kävin pienellä happihyppelyllä vieraiden lähdettyä, vaikka olin todella väsynyt. Pientä aurinkoterapiaa harmaan päivän jälkeen. Tässä synttärisankari


Päivällä kävin fysioterapiassa. Olen pohdiskellut parasta peruskunnonkohotuskeinoa. Onko parempi tehdä pitkiä hitaita lenkkejä vai nopeampia lyhyempiä sauvakävelyitä (sauvoja ei hitaalle lenkille voi ottaa mukaan, koska ne vievät mukanaan). Olen saanut tähän kysymykseen erilaisia vastauksia, mutta hänen vastauksensa oli, että näiden sekoitus on paras, jolloin kroppa saa hieman erilaista rasitusta. Ylirasitusta täytyy kuitenkin välttää eli kropan täytyy saada myös palautua aina välillä. Tämä vastaus miellyttää itseäni tähänastisista eniten, joten taidan pitää sitä ohjenuorana.

Päivä on mennyt aivan hyvin, mutta kyllä väsymys on ollut pahempaa kuin eilen tai toissapäivänä. Nukuin pienet päikkärit myrkkyjen oton jälkeen, jonka jälkeen olin entistä pahemmin takussa.

Tänään katsotaan vielä jotain mukavaa äidin kanssa ja huomenna otetaan lokoisasti pitkästä aikaa.




tiistai 9. kesäkuuta 2015

5. kuuri, 2. päivä

Aamu oli todella takkuinen myöhäisen Helsingistä paluun ja siitä johtuneen vielä myöhäisemmän nukkumaan menon vuoksi. Kellon soidessa seitsemältä teki vain mieli kääntää kylkeä, mutta saatiin kuin saatiinkin Iida suunnilleen ajoissa hoitoon.

Äidin hyvässä hoidossa sain aamupalan valmiina ja luin sitä syödessäni Hesarin kuukausiliitteestä artikkelin sääskistä, johon oli haastateltu opiskelututtavaani Jukka Salmelaa. Lopulta pääsin takaisin petiin saakka, mutta yllättäen nukahtaminen ei ollutkaan aivan niin helppoa. Aamupäivä meni siis torkkuessa ja nukkuessa ja iltapäivä touhuillessa ainakin välillä. Kirjoitin edellisen tekstin Helsingin reissusta, haimme huutavan kakaran hoidosta (tultiin kuulemma liian aikaisin), ripustin pyykejä kuivamaan ja setvin kuivia vaatteita oikeisiin paikkoihin, pakkasin jätepaperia keräykseen vietäväksi ja kävin äidin kanssa kaupassa.

Iidalla sen sijaan oli ihana ilta Hanna-kummin kanssa. He maalasivat vesiväreillä nurmikolla ja keräilivät aarteita esim. viime vuotisia ruusunkiulukoita ja maahan pudonneita omena- ja kirsikkapuun kukkien terälehtiä.


Iitu sai vielä yllätyspussukan Hannalta, jossa oli tarroja, lakupötkö ja tikkari. Lupasin Iidalle iltapalan jälkeen toisen karkeista. Neiti söi leivän ja vesimeloonia valtaisalla vauhdilla odottaen lakuansa ja onnellisena aloitti syömään sitä. Parin sentin pätkän syötyään totesi, että "tämä on makeaa" ja säästi loput myöhemmäksi. Onneksi emme ole onnistuneet vielä hemmottelemaan lasta pilalle tältä osin.

Ollakseen sytopäivä, tänään on mennyt aivan hyvin. Yhtään enempää en kyllä olisi touhua jaksanut, joten mistään lyhyistäkään lenkeistä ei olisi voinut haaveillakaan. Mutta vielä kolme päivää tätä kuuria jäljellä, joten täytyy yrittää muistaa ottaa rauhallisesti.

Tässä vielä valmis yhteinen taideteos.


Helsingin reissu

Olimme Helsingissä perjantaista maanantaihin, jonka vuoksi myös päiväkirjan pito on ollut katkolla. Mukavampi kertoa yhdessä tekstissä koko matkasta. Ensi sijainen syy matkaan oli serkkuni Mikaelin ylioppilasjuhla, joka kirjoitti viime syksynä viimeisenä kaikista minun serkuistani. Mikael onkin minua noin 14 vuotta nuorempi, joten olen aina edustanut hänelle enemmän täti osastoa (mikä nuorempana tuntui hyvin oudolta, kun koin itseni vain vanhemmaksi, mutten missään nimessä henkilöksi, josta voidaan käyttää täti nimitystä). Juhlat siirrettiin keväälle monesta syystä, mutta ainakin Arska-eno sanoi moneen kertaan, että yksi syy oli toive saada minutkin mukaan juhliin, sillä joulukuussa minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia lähteä ylioppilasjuhliin Helsinkiin saakka.

Perjantaina lähdettiin kovalla tohinalla. Äitini tuntevat voivat varmasti kuvitella, minkälaisia lentolähtöjä perheen lähdöt ovat aina olleet. En syytä häntä lainkaan, sillä kukaan meistä muista ei aikoinaan tainnut laittaa tikkua ristiin, mutta hieman yllätyin itseksin nyt, kun kuitenkin minä olin laittamassa Iiidaa ja itseäni valmiiksi ja edellisenä iltana oli pakattu lähes kaikki tavarat (osa jo autoon saakka). Tavoite oli lähteä noin 10.30, josta myöhästyimme hieman. Yksi pysähdys matkalla Tampereelle ja olimme parikymmenta minuuttia myöhässä hakemassa Mikkoa asemalta. Siitä vielä yksi pysähdys ennen Helsinkiä ja perille pääsimme sopivasti ruuhka-aikaan.

Suvun asunto Helsingissä on ollut putkiremontissa viime syksynä ja tavoitteena oli laitella tavaroita järjestykseen perjantai-iltana ja lauantaina. Vanhempani ja Mikko olivat viimeistelleet tavaroiden pakkaamisen ohjeiden mukaan elokuussa. Ainu ja Anssi olivat pakanneet omat tavaransa ja kuljettaneet osan vinttiin jo valmiiksi. Ohjeissa oli annettu, mitkä seinät täytyy pitää vapaana ja tavaroista ja mitkä huoneet + kellari tyhjättävä kokonaan. Ohjeiden mukaan oli toimittu ja kuljetettu mahdollisimman paljon tavaraa ullakkokomeroon pölyltä suojaan, järjestelty niin, että sieltä on helppo hakea tavaraa ja peitelty kankailla. Jossain vaiheessa äidille oli soitettu, että minkäslaista tavaraa komerossa on, että työmiesten pitäisi päästä komeron läpi seuraavaan komeroon (jonka päättelimme olevan seuraavan rapun ullakkokomeroita). Puhelimessa ollut mies oli sanonut, että kyllä heillä on miehiä nostamaan tavarat ulos, kun äiti oli vähän valitellut, ettei meidän puolelta pystytä tekemään mitään, sillä asumme kaukana. Ja kyllä he olivat nostaneet tavarat ulos ja sisään, mutta huolella laadittu järjestys oli menetetty. Seuraavan koppiin oli vedetty sähköjohtokisko ja keskelle koppia oli vaihdettu ilmastointiputki, jonka epäilimme olleen keskellä komeroa aiemminkin. Täytyihän putkiremontin aikana olla jo suunnitelmissa tieto, että putki vaihdetaan ja sähköjohtoja joudutaan vetämään, niin miksei ohjeissa oltu kielletty kyseisen ullakkokomeron käyttöä (muihin komeroihin ei ole jouduttu koskemaan, mutta kyllä niissäkin varmasti kivipölyä on). Nyt kaikki on sekaisin. Ei löydetty mattoja, ei sohvatyynyjä eikä muutakaan oleellista, mitä oli tarkoitus tuoda alas. Eikä sinne voi mennä penkomaan ilman kunnon teollisuusimuria ja suojavarusteita, sillä kaikki on peittynyt kivipölyyn. Onneksi lähes kaikki sinne viety on hyvin suojattu mattoputkipussiin ja laatikoihin, joten tuskin mikään on mennyt pilalle. Kaksi nojatuolia olivat uuden kasan päällä ilman suojaa, mutta eiköhän nekin saada puhtaiksi tehokkaalla imurilla.

Onneksi perjantaihin mahtui nauruakin, kun lähdimme viemään autoa parempaan parkkiin. Äiti oli edelleen niin järkyttynyt ullakon tilasta, että ajoi ohi oikeasta risteyksestä, joten käännyimme ensimmäisestä vastaan tulleesta risteyksestä, mikä johti pihakadulle. Siinä autoa vekslatessa eli kääntäessä takaisin jäi se kiinni muun muassa liikennemerkkipaaluun. Kaiken huipentuma oli se, että kuskinoven ikkunaa ei saa auki, joten huusimme toisillemme oven läpi, kunnes minulta paloi hermot ja avasin takaoven ikkunan (tekniikka on hyvä niin kauan kuin toimii, mutta sen jälkeen...). Auto saatiin ilman jälkiä omassa tai muiden autoissa käännettyä takaisin. Kävelimme asunnolle Sibeliuspuiston poikki ja kävin tiirailemassa muistomerkin putkia. Matkalla täytyi käydä vielä kaupassa ja asunnolle tultaessa meitä vastaanotti hyvin äkäinen ja väsynyt Mikko sekä väsynyt Iitu, joka odotti iltapalaa. Reissussa meni siis aivan liian kauan.

Lauantaina siivottiin ja tehtiin sellaista järjestelyä, mitä voitiin. Saatiin me jotain aikaankin, eikä oikeasti paljon enempään olisi pystyttykään. Eno-Anssikin kävi lainaamassa meille työkaluja (Mikko ei muistanut tuotattaa meillä työkaluja kotoa, enkä minä ajatellut asiaa sen enempää, että olisin itse hoksannut). Eno totesi, että "Sähän näytät ihan normaalilta", ihan niin kuin mun olisi pitänyt olla kalpeana luurankona sängyn pohjalla sen sijaan, että pesin kylppärissä yhtä toluvahinkoa. Oli muuten ensimmäinen tämän laatuinen sammakko, mitä minulle on sanottu. Isä tuli paikalle illansuussa sopivasti kun suurin osa töistä oli tehty. No oli hänellä joku kokous Tampereella ennen Helsinkiin tuloa, joten kelvollinen syy siivouksesta luistamiseen löytyi. Iida sai katsoa lasten ohjelmia enemmän kuin olisi ollut hyväksi, mutta joskus vain näin on tehtävä, jotta muut saavat tehdä töitään ympärillä. Olin todella väsynyt tämän päivän jälkeen. Kaikki roudaus ja siivoaminen vastasi kyllä monen kilometrin lenkkiä...

Sunnuntaina Mikaelin juhlissa oli mukavaa. Minun ruokavalioni oli huomioitu paljon paremmin kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Oli salaattia, ruis- ja tattarileipää, lohimössöä jne. Erityisen otettu olin raakakakusta, jonka tätini oli tilannut tuttavaltaan (joka harrastaa raakakakkuja) ja toisen serkkuni tekemistä raakasuklaista. Hyvää oli ja söin liikaa tarpeeseen nähden. Kyllä Hesingin suunnassa olevaa sukua oli muutenkin mukava nähdä. Meidän porukka (luonnonllisesti isäntäväki puuttui tästä joukosta) kokoontui keskenään pulisemaan kuulumisia. Aika harvoin nähdään, joten kiva oli olla aivan keskenämmekin. Mikko ja isäni lähtivät Helsingistä kotiin/mökille suoraan juhlista päin. Kiitos edelleen mukavista juhlista ja Mikaelille onnea!

Maanantaina isältäni oli tullut viesti, että hän oli löytänyt taskustaan meidän autonavaimet. Äitini sai järjestettyä avaimet konduktöörin taskussa Helsinkiin iltapäivälle ja pääsimme lähtemään kotiin neljän jälkeen. Aamupäivästä äitini meni ystävättärensä kanssa brunssille ja me Iidan kanssa leikkipuistoon taas minun ystäväni ja hänen poikiensa kanssa. Helsingin leikkipuistot ovat kyllä oma lukunsa Etelä-Pohjanmaalle nähden. Puistossa oli leikkijäitä vanhempineen, henkilökuntaa, kaikenlaista kulkuvälinettä lainattavaksi, hiekkisleluja ja lapsille tarjottiin puistolounaskeitto. Uskomatonta! Sää oli pääasiassa hyvä, mutta juuri ruokailun aikaan tuli hieman vettä. Iltapäivällä jyrisi ukkonenkin.

Takaisin ajomatkalla Iida nukkuin aluksi lähes kahden tunnin päikkärit, jonka jälkeen pysähdyttiin. Äiti ajoi Tampereen kiertotien liittymän ohitse, joten täytyi mennä keskustan läpi ja kaiken lisäksikeskustan jälkeen oli tietyömaa, jonka vuoksi pohjoiseen menevä tie kiersi aika pitkän reitin, ennen kuin päätyi takaisin kolmostielle. Lopulta pääsimme vanhemmilleni vasta lähempänä kymmentä, ja Iitu ressu joutui lähtemään hoitoon jo kahdeksaksi.

Maanantaina alkoi viides sytostaatti kuuri, joten sitä suuremmalla syyllä olin ylpeä siitä, että en tarvinnut yhtään rauhoittavaa kumpaankaan suuntaan ajettaessa (pelkäsin automatkoja kovasti etukäteen). Kuuntelin kyllä molempiin suuntiin mennessä rentoutuslevyn. Ainoan rauhoittavan pillerini koko reissun aikana otin ylioppilasjuhlissa varmuudeksi, kun ympärillä alkoi olla paljon ihmisiä ja hälyä.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Aivan kamala ja samalla niin ihana päivä

Aamusta alkaen olemme juosseet pää kolmantena jalkana, mikä on tehnyt päivästä todella raskaan. Viime vaiheessa olemme pakanneet tavaroita kuin hullut viikonlopun Helsingin reissua varten.

Hoitaja soitti tänään ja veriarvot ovat kunnossa, joten viides sytokuuri alkaa maanantaina.

Kuitenkin ihanaa on ollut se, että tapasin kaikki kolme isovanhempaani, tyttären hoitopaikassa oli illasta oikein mukava kesäjuhla askartelunäyttelyineen ja Kävelin Kauhavalla sopivan 2,7 km lenkin, jonka aikana ehdin katsella matkalla olleita taloja ja muitakin maisemia aivan uudella tavalla. Paljon olen pyöräillyt kyseistä väliä, mutta en koskaan aiemmin kävellyt (ainakaan yhtä rauhallisesti).

Kävelymatkalla pohdin hetkessä elämistä. Tätähän syöpäsairaille hoetaan jatkuvasti ja itsekin olen siihen tietoisesti yrittänyt päästä. En kuitenkaan ole oikein tiennyt mitä sillä hakea, joten kävellessä löysin sille itselleni sopivan kuvauksen. Vaikka eläisi hetkessä, elämä voi olla aikataulutettua ja tulevaisuuden suunnitelmia voidaan tehdä. Menneitäkin kannattaa välillä muistella, kunhan muistaisi, ettei suotta katkeroidu asioista, joille ei enää mitään voi. Mutta hetkessä eläessä toteuttaa niitä asioita, jotka ovat siinä tilanteessa mahdollista toteuttaa, eikä vain totea mieleessään, että ehtiihän sitä myöhemminkin. Ne voivat olla hyvin pieniäkin asioita. Itselleni niitä olivat tänään kävely, jonka toteutin kun sain siihen tilaisuuden ja se, että kiersinkin Kauhavan kirkon takakautta ja katsoin, minkälaisia tekstejä muistomerkeissä oli. Kauhavalla on kaunis punatiilinen kirkko, mutta eipä sitä tule koskaan katsottua takaa päin. Eipä kirkon kiertämisellä varsinaisesti ollut itselleni mitään merkitystä, mutta se vain tuntui hyvältä ajatukselta, joten toteutin sen.

Nyt nukkumaan tämän sekä henkisesti että fyysisesti rankan päivän jälkeen. Ihanaa on myös se, ettei edelleenkään ole väsynyttä kummempi olo. Vähän pökerryksissä voi väsyneenä olla ilman syöpää ja epilepsiaakin (ainakin näin muistelen reilun puolen vuoden takaa).

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Verikokeessa

Aamu meni aiva kohtuullisesti. Iida tuli herättämään 6.45, mikä oli oikein hyvä aika, ottaen huomioon pidemmän hoitomatkan. Ja hoidossa oltiin ajoissa. Jotain pientä kärhämää meillä oli ulkovaatteiden pukemisen yhteydessä, mutta hyvin pientä. Muutenkin meillä oli hyvä työnjako äidin kanssa: minä hoidin neidin valmiiksi ja äitee teki meille aamupalan mukaan, sillä jatkoimme hoidosta suoraan meille pesemään uunin loppuu (toisin sanoen äiti pesi uunia ja minä laitoin mm. kuivia pyykkejä kaappiin).

Kymmeneltä pitikin olla jo labrassa, mutta ajat olivat reilu kymmenen minuuttia myöhässä ja näytteen ottajalla oli todellisia vaikeuksia verinäytteen saamisessa. Mua pistettiin molempiin kyynärtaipeisiin ja sitten lopulta näyte saatiin vanhalla tekniikalla kämmenselästä. Huomiseen saa jännätä tuloksia... Kaikessa tässä säätämisessä meni kuitenkin niin paljon aikaa, että myöhästyin yleissairaalapsykiatrisen sairaanhoitajan juttutuokiosta vartin verran. Mitään ihmeellistä ei taaskaan keskusteluissa tullut ilmi, mutta sen sain nyt kysyttyä, että miten mun mahdollisuudet käydä hänen luonaan päättyvät. Onneksi ne eivät lopu samalla kuin sytostaattikuurit, vaan mennään aina tilanteen mukaan. Ainakin olisi varmasti hyvä saada jatkaa jonkin aikaa töiden aloituksen jälkeen.

Aamu oli niin synkkä, sateinen ja jotenkin raskas, mutta kummasti sitä kuitenkin piristyi sairaalassa käynnin jälkeen. Sain siirrettyä muutaman cd-levyn ja rentoutuslevyn mp3-soittimelle Helsingin automatkoja varten, jos niillä saisin estetty pahempia paniikkiohtauksia. Ja onneksi on rauhoittavat lääkkeet. Suunnittelin päiväunillekin menemistä, mutta eihän siitä mitään tullut. Ennen Iitusen hoidosta hakua käytiin parissa kaupassa ja se oli aika rankkaa. Aivan en ole elämäni kunnossa.

Ystäväni tuli jälleen tänään katsomaan meitä ja kävimme puolentoista kilsan kävelyllä Iidan pyöräillessä. Parempihan sekin kuin ei mitään. Huomennakin on melkoisen kiire päivä, joten taitaa jäädä lenkkeilyt hyvin vähiin ennen seuraavaa sytokuuria.

Aika moni asia on mennyt toisin kuin toivoin ja kuvittelin. Ensinnäkin ajattelin, että toukokuusta lähtien olemme kaikki mahdolliset pitkät viikonloput mökillä. No eipä sääkään ole kovin houkutteleva ollut. Ja ehkä on hyvä, että Mikko saa siellä toteuttaa nyt metsuri-minäänsä ja voidaan juhannuksesta eteenpäin tehdä enemmän perhejuttuja. Retkeillä sun muuta. Ja toivotaan todella, että juhannuksena päästäisiin sinne ja voitaisiin jäädä pidemmäksi aikaa. Toinen asia jota en oikein vieläkään ole sisäistänyt on se, kuinka nopeasti aika kuluu. Tarkoitus oli viimeinkin auttaa äiteetä kaappien sivouksessa, mutta eipä tuokaan näytä edistyvän. Pyöränkään selkään en ole vielä päässyt ja se saattaakin jäädä elokuulle saakka. No ei murehdita näitä vaan ollaan iloisia siitä, että on kuitenkin ollut tekemistä, johon olen pystynyt osallistumaan ja moni muu asia on edistynyt kuten uunin pesu ja vastasyntyneille vauvoille sukkien kutominen. Viikonloppuna Helsinkiin lähtö on todella iso asia itselleni. Ja ihanaa on se, että saan osallistua tyttäreni arkeen kaikin tavoin, vaikka se välillä raskasta onkin.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Nyt on kesäkuu!

Tänä aamuna Iitunen oli vastakohta eiliseen nähden: aurinkoinen, yhteistyökykyinen ja hoidossakin oli ollut oikein hyvä päivä.

Itselläni aamu ei ollut niitä parhaita. Aamupala oli valmiina jääkaapissa (samaa mössöä kuin eilen), mutta jotenkin jo syödessä se alkoi tökkimään aika pahoin. Huono-olo siitä seurasikin. Sain kuitenkin raahattua itseni suihkuun, ennen kuin palasin sänkyyn ja otin aamupäikkärit. Toinen ärsyttävä pakollinen tehtävä oli ensi viikonlopun ylioppineisuusjuhliin vaatteiden etsiminen. Vaikka sitä tuntee kaventuneensa niin paljon viimeisten viikkojen aikana, niin kaukana ovat vielä vanhat mitat. Jouduin hylkäämään vaatteen toisensa jälkeen, mutta löysinpäs kuitenkin lopulta jotkut siistit vaatteet, joilla voin mennä juhliin ja jotka eivät repeä heti kun istun alas.

Uuninpesukin koki ensimmäisen etappinsa, mutta jätettiin se vielä likoamaan uusissa mömmöissä. Onneksi Mikko imuroi ja leikkasi meidän pienen nurmialueen. Aivan riittävän sekaisin olin muutenkin aamun huonon olon jälkeen. Sentään kauppaan uskallauduin lähtemään äiteen ja Iitusen kanssa, mutta pihailut liikunnasta puhumattakaan jäivät väliin tänään.

Nyt olemme Iidan kanssa vanhemmillani ja Mikko lähti mökille. Pakkaaminen oli melkoinen operaatio ottaen huomioon viikonlopun Helsingin reissun ja kaikki mahdolliset säävaraukset. Onneksi asutaan samassa kaupungissa, niin varustusta pystyy täydentämään helposti.

Kesäkuu on selvästi tullut. Vielä voisi lämpöisempää olla ulkona, mutta Tässä kun isän koneella kirjoittelen niin voin ikkunasta nähdä kukkivat kirsikka- ja omenapuut sekä hyttysparven autokatoksen päällä. Kuusen norkotkin ovat pitkällä ja Monet lehtipuut ja pensaat alkavat olla täydessä lehdessä :)

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Tuulinen päivä

Aamu meni vallan hyvin, kunnes ulkovaatteita piti saada neidin päälle. Neiti ilmoitti, että isi pukee. Kun isi alkoi pukemaan, niin Iida ilmoitti, että haluaa äidin pukemaan. Meillä on kuitenkin periaate, ettei vetkutusmielessä mieltä voi vaihtaa, vaan ensimmäinen toive on se joka pitää. Siitä lähti huuto. "Haluun äidin luokse! Haluun äiti pukee! jne." Iitunen huusi vielä kun Mikko vei neidin hoitopaikan ovesta sisään. Melkoinen koittelemus Mikolle.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta, joten päätin kävellä Prismalle, jonne olimme menossa kauppaan. 2,5 km + kaupassa kävelyt. Aivan riittävä liikunta tälle päivää. Eilinen kävely painoi kuitenkin jaloissa. Iltapäivästä täytyi ottaa pienet unoset.

Näin maanantaina oli jälleen itsensä mittauspäivä. Paino on viimein tippumassa. Jos tätä vauhtia jatkuu, niin olen alle 80 kilossa juhannukseen mennessä. Mutta ei riemuita vielä. Ensi viikon sytot saattavat vielä sotkea kaiken. Mikonkin kumpu on huomaamattaan pienentynyt aivan vain oheistuotteena perheen ruokavalion muutosten myötä.

Illalla Iidan kummi ja hyvä ystäväni tuli käymään. Hän on työharjoittelussa täällä ja voimme tavata kesäkuussa useammin kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. Onpa ihanaa! Etenkin nyt kun oma liikkumiseni on aika rajoittunutta sairauden ja sen sivuoireiden vuoksi. Ehkä yksi suurimpia sivuoireita on yleisesti liikkumisen pelko eri kulkuvälineillä. Mikon kanssa ollaan jo sovittu, että saan heinäkuussa ajaa mökkitietä autolla, jotta en saa taas valtaisaa ajopelkoa. Sen kerran kokeneena tiedän, kuinka pitkään siitä toipumiseen voi mennä ja tässä on ihan riittävästi toipumista seuraaville vuosille muutenkin.

Päivä on ollut tuulinen niin tunnelmiltaan kuin oikeastikin. Nyt kuitenkin on niin paljon virkeämpi ja parempi olo eiliseen nähden, että taidan vielä syödä iltapalaa ja katsoa jotain. Eilen ei tullut kohtauksia, mutta olin pedissä jo ennen yhdeksää ja unessa varmasti ennen kymmentä.