keskiviikko 30. syyskuuta 2015

"Olipa kerran elämä"

Meillä on tämä loistava 80-luvun piirretty sarja DVD:nä ja sitä on katsottu paljon. Iida katsoo jonkun pätkän lähes päivittäin ja puhuu jo hyvin asiantuntevasti joistain aiheista, kuten siitä, miten keho puolustautuu myrkyllisiä aineita vastaan. Itse katsoin äsken "Aivot" ja "Hermosolut" jaksot. Muutenkin olen huomannut, että kiinnostukseni syövän kohteeseen eli aivoihin on lisääntynyt. Nyt tiedän mikä on gliooma ja mitä on aivojen tukisolukko ja kykenen googlaamaan glioblastomastakin, vaikka niissä onkin aina niitä huonoja ennusteita. Olen hyväksynyt kai asian jollain tasolla ja vähintäänkin ymmärtänyt, että jokainen potilas ja taudinkulku on yksilöllinen.

Kävin tänään hypnoterapeutilla ja jälleen puhdistimme aivojani. Sain ehkä paremman käsityksen siitä, millaisia mielikuvia hän tarkoitti. Tapanani on juuttua johonkin pieneen yksityiskohtaan ja nyt ymmärrän, ettei se ole tarkoitus vaan riittää, että katsoo kokonaisuuksia. Muutenkin mielen voima on mielenkiintoinen aihe. Ei se aina riitä (varsinkaan jos siihen ei usko), mutta mielen voiman löytämistä ja hyödyntämistä tässä kuitenkin harjoitellaan. Ja vaikka luinkin tänään niinkin luotettavasta tahosta kuin Suomi24-foorumilta, että alle 40-vuotiaana sairastuneilla on mahdollisuus jopa parantua taudista, niin antaa se silti voimaa ja uskoa lisää.

Tänään olen todella väsynyt, vaikka meninkin vasta kymmeneen töihin, mutta tein ensimmäistä kertaa yli viiden tunnin työpäivän ja päälle vastaanotto NLP-hoitoineen, joten nyt nukkumaan.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kenen syy

Tänään jälleen manailin autojen yliystävällisyyttä. Ylitän päivittäin yhden paikkakunnan keskustan läpi menevän isomman tien kohdasta, jossa ei pyöräilijällä ole mitään oikeuksia autoihin nähden (molempiin suuntiin menee kaksi kaistaa, ja keskellä on jakaja, jossa mahtuu todella hyvin odottelemaan autojen ohiajoa). Melkein päivittäin autojen etuajo-oikeudesta huolimatta joku autoilija pysähtyy antamaan tietä. Jos olisin jalankulkija tai taluttaisin pyörää, hän tekisi oikein, mutta kun selvästi tulen tien puoliväliin ajaen ja olen pyörän päällä odottamassa autojen ohi menoa, niin autoilla on kaikki oikeudet minuun nähden.

Tänään taas yliystävällinen auto jäi taas odottamaan minua (ensimmäinen pysähtyjä oli vielä kauimmaisella kaistalla) ja lopulta molemmilla kaistoilla seisoi autot ja odottivat minua. En tiedä mitä häikkää tapahtui, näytinkö minä siltä, etten kuitenkaan mene ylitse, vaikka antoivat tietä, mutta lähemmän kaistan toinen auto lähti yht'äkkiä liikkeelle ja törmäsi etummaisen takapuskuriin. Kaikkien autojen ollessa pysähdyksissä, minä sitten menin ylitse pyöräillen. Olin niin kiiruussa, etten jäänyt paikalle asiaa setvimään kun molempien autojen kuljettajat nousivat autoistansa keskustelemaan. Hetken aikaa tuntui siltä, että oliko se minun vikani, että törmäys sattui, mutta sitten päädyin siihen, ettei ollut. En vaatinut ketään pysähtymään suotta, enkä ainakaan takana olevaa lähtemään liikkeelle ennen aikojaan.

Ärsyttää, kun täällä ei osata liikennesääntöjä. Ei pysähdytä silloin kuin pitäisi antaa tietä ja pysähdytään taas, kun ei saisi. Tekee pyöräilijän ja kävelijän olon todella epävarmaksi liikenteessä. Ei sillä, että pyöräilijätkään aina toimisivat liikennesääntöjen mukaan (itseni mukaan lukien), mutta periaatteessa pyöräilijä ei ole käynyt autokoulua toisin kuin autolla ajaja. Jos joskus saan ajolupani takaisin tiedänpä taas mihin asioihin kiinnittää enemmän huomiota.

Iidalla on ollut liikennekasvatusta hoidossa viimeviikolla ja hän opetti minua tänään, että autojen täytyy aina antaa tietä suojatiellä. Jalankulkijan kuitenkin täytyy katsoa molempiin suuntiin ja jos auto pysähtyy täytyy heti mennä. Totta tämäkin kävellessä. Opetelkoon tämän ensin kunnolla, niin sitten muutaman vuoden päästä voimme aloittaa käymään läpi pyöräilyyn liittyviä sääntöjä. Todettakoon vielä, että kyseinen tienylitys on pyörätienjatke, joten siitä saa ajaa läpi, kunhan vain huomioi autot, eli liikkuu kuin kolmion takaa tuleva.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Sorjailua

Lauantaina Sorjalla oli yhteiskonsertti Vetelin Äänipäiden kanssa. Moneen otteeseen töiden alettua mietin, onko musta vielä tuolloin lavalle, mutta niin vain menin. Suunnitelmana oli ottaa rauhoittava puolituntia ennen ja juuri ennen lavalle menoa, mutta otin lopulta vain ensimmäisen ja jätin toisen taskuun. Päivän mittaan oli ollut jo laulullinen ja koreografinen osittaisläpimeno (siis kaksi läpimenoa). Mulla oli eväiden lisäksi mukana jumppa-alusta, niskatyyny ja makuupussi ja siellä kaiken hälinän keskellä tein oman rentoutusnauhani omassa nurkassani tauolla. Tuntui, ettei nauha loppunut koskaan, sen verran alkoi esiintymisjännitys vaivata.

Meillä oli kahdeksan laulua ja kuudennen jälkeen mietin, mitenkähän jaksan loputkin. Mutta jaksoin! Kaikenlaista pientä sähläystä tapahtui matkanvarrella, mutta ei niitä kannata nyt enää miettiä. Seuraavaksi onkin sitten taas joululauluja ja Abbaa kevään spektaakkelia ajatellen.

Tänään olen ollut väsynyt ja päätä on särkenyt. Muuten kuitenkin selvisin hyvin konsertista. Onneksi kerrankin olin tehnyt jo etukäteen järkevän päätöksen, enkä mennyt konserttikaronkkaan, vaan lähdin vanhemmilleni muun perheen (vanhempani, isuni, appivanhempani ja tietenkin Mikko ja Iitu) kanssa iltapalalle. Laulaminen hyvässä seurassa on ihanaa, mutta vastaa kyllä urheilusuoritusta toisinaan.

Kävimme tänään leikkipuistossa koko perheellä. Iida reippaasti kiipesi kiipeilytelineessä pariinkin otteeseen ja piti keinussa vauhdit yllä ihan itse. Vesiterapiassa oli kysytty onko Iida harjoitellut pomppimista sitten kontrollin ja terapian välillä. Meidän uimahallikeikasta oli siis hyötyä. Muuten tämä päivä on mennyt paperitöiden teossa. Iitu oli kyllä niin väsynyt illalla, että on varmaan nukahtanut lähes samantien sänkyyn päästyään. Ja hän on ollut niin omatoiminen, suorastaan liioitellun omatoiminen vessassa käyntien suhteen. Asiaa on ollut koko ajan ja aina pottaan, jotta on päässyt pesemään se sitten jälkikäteen. En onneksi tiedä paljonko siellä on kuivailtu lattiaakin siinä ohessa, mutta pariin otteeseen sukkahousut on mennyt vaihtoon päivän aikana.

Nyt voisi mennä nukkumaan, kun huomenna pääsee taas töihin. Alku into on kyllä kieltämättä hieman latistunut, mutta olenhan etuoikeutettu, kun saan käydä töissä, joten jaksaa jaksaa... Ja työaikaa vain lisää marraskuussa. Enköhän pysty viran ottamaan vastaan vuoden vaihteessa. 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ihania vieraita Puolasta

Edellinen viikko toi kaikenlaista tullessaan. Perjantaina kävimme todella ensimmäisen kerran uimahallissa sairastumiseni jälkeen. Äitee oli mukana hieman pesutilavahtina, mutta hallin puolella sai vesijuosta rauhassa ja minä viihdytin Iitua. Yritin saada häntä hyppimään ja potkimaan vettä. Hänellä oli kellukkeet käsivarsissa ja niiden kanssa hän uskalsi  kelluakin. Ajatushan olikin ensisijaisesti totuttaa Iidaa uima-altaaseen, sillä tänään hänellä on ensimmäinen vesiterapia terveyskeskuksella ja edellisestä uimahallikerrasta on ainakin puolitoista vuotta.

Lauantaina olin ensimmäistä kertaa lavalla Sorjan kanssa nälkäpäiväkeräyskonsertissa. Alunperin ajattelin, että menen tämän lyhyemmän keikan (6 laulua kahdessa erässä) ilman mitään lääkitystä, mutta kun aloimme lähteä takahuoneesta kohti salia, totesin, että ehkä sittenkin parempi ottaa yksi Opamox kaiken varalta. Rauhoittava tuli luultavasti tarpeeseen, sillä ensimmäisessä kappaleessa olin eturivissä ja noin metrin päässä istui tekninenjohtaja, joka oli valitsemassa minua virkaani. Hän on kova kuoroihminen ja oli myös yhdestä esiintyjä porukasta konsertissa (ja muistaakseni hänellä on absoluuttinen sävelkorva). Meidän osuudet menivät ihan kohtuullisesti, mutta olin kyllä väsynyt sen jälkeen. Prismaankin lähdin kotihuopatossut jalassa. Ehkä eniten tarvitsin rauhoittavaa sopraanon esityksen ajaksi, joka lauloi kyseiseen saliin nähden aivan liian korkealta ja kovaa. Mutta tästä on hyvä jatkaa kohti lauantain konserttia Äänipäiden kanssa. Siinä konsertissa meiltä on kahdeksan laulua putkeen kun nälkäpäiväkonsertissa ne olivat kahdessa erässä. Suunnitelma on mennä keikalle kahden rauhoittavan kera.

Ja mikä kaikkein ihaninta, viime viikolla minuun otti yhteyttä puolalainen ystäväni Radek, joka oli vastuussa meistä vapaaehtoisista ja meistä tuli hyvin läheisiä. Hän oli hukannut kaikki yhteystiedot välissä ja sattunut löytämään numeroni jostain vanhasta vihosta. Hän oli tyttöystävänsä kanssa tulossa Suomeen (tyttöystävän ystävän vuoksi) ja kysyi voisimmeko tavata. Lopulta he tulivat meille maanantai-iltana puoli kuuden maissa. Tässä taas aikakäsitteen eroavaisuuksia. Kun minä sanoin, että mihin aikaan tahansa kahden jälkeen oletin tietysti, että he tulevat kahden jälkeen ja poljin kuin hullu töistä kotiin (ja unohdin lähtöhötäkässä puhelimenikin töihin). Soitin heille päätyäni kotiin, jotta sain tietää ehdimmekö hakea puhelimen töistä ja he eivät olleet edes ohittaneet Tamperetta vielä. Matkalla oli satanut niin rankasti, että ajaminen oli ollut hidasta. Sitten oli ollut tietöitä. He olivat tähdänneet neljäksi, Joten siihenkin nähden oli koko aikataulu mätännyt lopulta pahasti. No, ruoka oli valmista ja hyvästi lämmitettyä (olin tehnyt sen valmiiksi edellisenä iltana, jotta kaikki olisi mahdollisimman helppoa töiden jälkeen, kun tulevat niin samoihin aikoihin itseni kanssa...) ja pääsimme viimein syömään.

Seuraava vääntö tehtiin heidän yöpymisestä. He olivat vakaasti sitä mieltä, etteivät halua olla vaivaksi ja menevät leirintäalueelle teltalla yöksi. Satuin saamaan kiinni leirintäalueen pitäjän ja hän äimisteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Eihän suomalaiset ole tottuneet, että joku haluaa syyskuussa telttailla pimeässä, kylmässä ja märässä. Leirintäaluekin oli periaatteessa jo suljettu. Telttailu leirintäalueella olisi maksanut jonkin verran, joten sain heidät onneksi jäämään meille yöksi. Olihan siinä aikaa rupatella hieman pidempään. Laskimme, että edellisen kerran olimme tavanneet Radekin kanssa seitsemän vuotta sitten, joten kyllähän sinä aikana oli ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Etenkin oma englantini oli pahasti ruosteessa, joten hyvä olisi harjoitella hieman useammin. Kuvassa Julia, Radek ja minä.


Maanantai-iltana annoimme Nöpöliinin olla hetken ilman kauluria pariin otteeseen ja hän meni aivan sekaisin onnesta. Eilen tiistaina mietimme, josko haava olisi parantunut riittävästi ja voisimme ottaa koko kaulurin pois, mutta sen jälkeen, kun se pudotti kukkani alas, päätyi kauluri takaisin käyttöön. Ohjeen mukaan kauluria pitäisi käyttää viikko, joten huomenna torstaina se otetaan joka tapauksessa pois, mutta ehkä jo päivällä, jolloin se saa purettua suurimmat energiavarastonsa jo valvonnan alaisena. Multaa ei nimittäin ollut yhtän kiva tulla siivoamaan sängystä päin.

Nämä lyhyet työpäivät ovat aika hassuja. Tänään meillä on koulutus klo 12 - 16, joten menen töihin vasta klo 11 jälkeen. Huomenna taas menen mukaan rakennusvalvonnan katselmukselle, joka alkaa aamulla klo 8 ja jonne lähdetään eri puolelta kaupunkia, kuin missä meidän toimisto sijaitsee, joten käyn vain katselmuksella ja tulen sitten kotiin. Liukumaplussiakin on tullut jo reippaan työpäivän verran aivan huomaamatta.

torstai 17. syyskuuta 2015

Mitä jos...

minua ei enää olisikaan. Luin artikkelin jostain julkkiksesta (en muista koskaan kenenkään nimiä), joka pitkään oli jo harrastanut ajatusleikkiä siitä, millainen maailma olisi, jos hän kuolisi. Tietenkin vastaus on laajassa mittakaavassa, ettei maailmassa olisi mitään eroa. Olisi vain yksi ihminen vähemmän, joka korvautuisi uuden elämän syntymisellä lähes sekunnilleen jossain muualla. Eli maailma ei minua tarvitse. Oikeastaan en ole korvaamaton suomalainen, kuntalainen, työntekijä tai edes perheenjäsen. Jos kuolisin, olisi varmasti surevia omaisia, mutta heidänkin kipu menee kyllä ohi. Kaikkein suurin muutos siis olisi kuitenkin itselleni. Elämäni päättyisi. Haaveet, unelmat ja suunnitelmat jäisivät tapahtumatta ja kokematta. Mutta enpä tietäisi itse tästä mitään. Eniten säälittäisi Iitu, joka joutuisi kasvamaan ilman äitiä. EN tiedä olenko hyvä vai huono äiti, mutta ei sillä taidakaan olla merkitystä. Oma äiti on kuitenkin melkein aina paras äiti.

Samaa aihettahan voisi myös lähestyä siltä kannalta, mitä jos minä en olisi koskaan syntynytkään. Silloin ei tietenkään olisi Iidaa ainakaan nykyisessä muodossaa, vanhemmillani olisi jokin toinen lapsi tai Ainu pelkästään. Oikeastaan minä luultavati olisin jollain tasolla olemassa kuitenkin, mutta en samalla luonteella ja ulkonäöllä. Mutta olen kiitollinen, että juuri minä olen olemassa ja olen saanut kokea niin paljon kaikenlaista. No, olisin mielelläni jättänyt nämä sairaudet väliin, mutta olenhan näistäkin oppinut paljon ja joutunut hidastamaan tahtia.

Näitä asioita olen pohtinut nyt parina päivänä. Ihmisen sisäänrakennettu perusasenne ainakin nuorempana on pitää itseään kuolemattomana, vaikka järki tietää, ettei se ole mahdollista. Tämä jokin kuolemattomuuden tunne puskee taas jostain sisimmästäni. Nyt kun voin paremmin, eikä ole kuin epilepsiasta aiheutuva satunnainen hölmö olo, niin koen, ettei minulle voi sattua mitään pahaa. Ei vaikka tiedän sairastavani hyvin pahanlaatuista syöpää, jonka uusiutumisprosentti on pyöristettynä 100 %. En tiedä muuttuuko tämä harhakuva kuolemattomuudesta iän myötä, mutta tällä hetkellä on jälleen kaikki toivo unelmien toteutumisesta esillä. Ei ehkä aivan samassa muodossa kuin ennen sairautta, mutta kuitenkin.

Kesän ja alkusyksyn aikana on ainakin kolme glioblastomapotilasta nukkunut pois, jotka ovat olleet tai joiden omaiset ovat olleet vertaistukiryhmässä. Viimeisin tieto tuli tänä aamuna. Kaksi näistä potilaista olin tavannut itse kevään sopeutumiskurssilla. Mietin jo kesällä, kun kuulin ensimmäisen näistä kolmesta ikävästä uutisesta, että olen myös kyynistynyt sairauden varrella. Toki olen varmasti myös tottunut ajatukseen kuolemasta matkan aikana, myös mahdollisesta omasta kuolemastani. Muistan edelleen, kun ensimmäisen kerran luin foorumilta glioblastomapotilaan kuolemasta. Itkin täysin vierasta ihmistä, jonka tilanteesta en tiennyt mitään. Tämä oli oman sairauslomani alkumetreillä, joten kävin tietenkin todella herkillä muutenkin. Nyt nämä huonot uutiset eivät enää saa aikaan kuin hieman alakuloisen mielen. Kaikki ovat toki olleet myös itseäni vanhempia ja kuolema ikävä kyllä on tämän taudin huonoin puoli. No myönnetään, että tänään töihin pyöräillessä jouduin nieleskelemään pari kertaa.

Että tällaisia Ailin päivän mietteitä. Jos nyt jotain vähän iloisempaa, niin en kastunut kertaakaan tänään pyöräillessäni, vaikka jouduinkin tekemään extralenkin sairaalanmäelle sairaanhoitajan juttusille. Eilen tein reilun 5 km lisälenkin, kun hain Iidalle vaatteita. Lisäksi illalla kävelin ehkä kolme kilometriä Iidan pyöräillessä, joten vähitellen jaksan taas liikkua enemmän. Iidalla alkaa ensi viikolla uimaterapia liikkumiseen, mutta käydään ehkä huomenna testailemassa uutta uimapukua ja kellukkeita uimahallissa.

Ja nyt on Nöpöliini sterilisoitu. Kissa makaa peitteissään aivan tokkurassa edelleen. Toivoisin, että hieman havahtuisi ennen kuin mennään nukkumaan. Ressu ei ole saanut ruokaa koko päivänä ja tuskin saakaan tänään. Ja Nöpöliinillä on kauluri viikon. Saa nähdä mitä siitä tulee...

Me ollaan Mikon kanssa aloitettu uusi harrastus, eli yritetään etsiä meille vanhaa taloa. Kriteerit ovat tiukat ja monet 40- ja 50-lukujen talot on pilattu monin huonoin ratkasuin. Onneksi Mikko ja etenkin appi reagoivat hyvin herkästi, jos talon ilma ei ole kunnossa. Joudumme tosin varmaan ostamaan sitten joskus jonkun remonttikohteen, joten ei sekään aivan halpaa ole.

torstai 10. syyskuuta 2015

Valitusvirsi

Tämä päivä ei ollut niitä parhaita. Aamulla lähdin kotoa liian "myöhään" suoraan tarkastukselle toiselle puolelle kaupunkia. Ajoin niin kovaa kuin jakoin reilun kahdeksan kilometrin matkan todetakseni asiakkaan kanssa, että olinkin puoli tuntia etuajassa. Olin varannut kalenteriini pyöräilyaikaa, jonka olin unohtanut tyystin. Tämä ei siis ole hyvä käytäntö.

Tarkastukselta palatessani toimistoa kohti, minun oli tarkoitus käydä toisellakin kohteella katsomassa, josko siellä oltaisiin siivottu kehotuksen mukaisesti. Koska tunnen kyseistä kaupungin osaa suhteellisen huonosti, pidin puhelimeni navigaattoria päällä ja jossain vaiheessa ihan kädessä. Huomaamattani puhelin oli lähtenyt liukumaan suojakotelostaan ja kuulin, kun se tipahti maahan. Kun tajusin muutaman metrin sisään mitä oli tapahtunut, käännyin samantien ja ajoin useamman kerran sitä väliä missä viimeksi olin karttaan katsonut ja sitten putoamisen kuullut. Seuraavaksi siirryin kävelemään tuota väliä. En löytänyt puhelinta ja puhuttiin muutamasta kymmenestä metristä. Työpuhelimestani oli akku loppunut yön aikana, joten en voinut soittaakaan siihen (tosin oma puhelimeni olisi ollut äänettömällä, mutta valoa ja tärinä-ääntä olisi kuitenkin voinut kuulua). En osannut toiselle tarkastuskohteelle ilman karttaa, joten jatkoin matkaa toimistolle.

Toimistolta soitin Mikolle, voisiko hän mennä etsimään puhelinta, mutta koska hän tuntee etenkin toista puolta kaupunkia hyvin heikosti, haki hän minut ensin mukaan etsintöihin. Ensin kävelimme toiseen suuntaan potentiaalia pätkää eikä mitään näkynyt. Sitten Mikko soitti siihen ja puhelin olikin varattu (eli joku soitti siihen tai sillä). Seuraavat kaksi puhelua lopetettiin vastaamatta puhelimen soitua aikansa. Matkalla puhelinoperaattorin liikkeeseen laitoin viestin puhelimeen, että voi saada löytöpalkkion jos ilmottautuu nopeasti, muuten liittymä suljetaan. Kun mitään ei kuulunut, niin puhelimen SIM-kortti kuoletettiin ja tehtiin uusi. Ostin myös uunituoreen uuden puhelimen, mutta sen asennus on vielä kesken, joten messenger- ja facebook viestit eivät saavuta minua kovin nopeasti tällä hetkellä.

Mikko on yrittänyt tehdä kaikki mahdolliset temput, jotta puhelimen tiedostot (mm. kuvat) häviää, jos puhelin menee nettiin. Saa nähdä kuinka käy. Ja koska meillä on todisteet, että puhelinta (myös sähköpostia) on käytetty sen jälkeen, kun se tipahti, niin poliisille on tehty rikosilmoitus. Samoin vakuutusyhtiölle on ilmoitettu. Täytyy vielä pyytää operaattorilta puhelutiedot, jolloin näemme sen minne sillä on ehditty soittaa katoamisen jälkeen, jos vaikka voron voisi saada vielä kiinni. Vorolla oli noin tunti aikaa toimia, jos löysi heti puhelimen jatkettuani matkaa toimistolle.

Eniten mua ärsyttää valokuvat, jotka menivät siinä mukana. Puhelinnumeroidenkin uudelleensyötössä on oma hommansa, mutta sen ehtii tehdä viikonloppunakin.

Ja vielä yksi marinan aihe. Meidän 4,5 kuisella Nöpöliinillä on kiima. Asunnossa haisee taas tai on haissut eilisestä lähtien ja se on suihkauttanut Mikon takaraivoon tuolin selkänojalta ainakin kahdesti mukavia esansseja. No Mikon seuraava työ huomenna onkin ottaa eläinlääkäriin yhteyttä ja kysyä, voitaisiinko se jo leikata. Huomenna kun ei toivottavasti tarvitse taas setviä vaimon puhelimen hävitystä.

Tämä päivä on ollut yhtä säätöä ja juoksemista, joten nyt pohdin, katsoisinko kuitenkin Murdocin murhamysteerin, vai menisinkö järkevänä nukkumaan...

No huomenna taas parempi päivä.

torstai 3. syyskuuta 2015

Syntymäpäivä



Tämä on mitä ristiritaisimpia tunteita herättävä päivä. Sitä tajuaa, miten paljon vuodessa on ehtinyt tapahtua ja kuinka toisinkin olisi voinut käydä. Äitini mukaan meidän elämä on mennyt aina vuoden sykleissä johtuen esim pätkä töistä ja monesti ratkaisut ovat tapahtuneet hyvin nopeasti. Mutta tänäänkin, 34-vuotissyntymäpäivänäni, olisi täysin mahdollista, että olisin tuhkana tai maakuopassa. Samalla tuntee suurta kiitollisuutta, että elämä on saanut jatkua. Saan kokea tämänkin syntymäpäivän. Minulla on mahtava perhe ja suku sekä paljon ihania ystäviä, jotka ovat tukeneet monin tavoin.

Nyt, kun sairauden lopputuloksen monet mahdollisuudet ovat taas tulleet mieleen, sitä kokee itsensä täysin kuolemattomaksi. Eihän mulle mitenkään pahasti voi oikeasti käydä. Kyllä kaikki jotenkin selviää. Tämähän on itsensä pettämistä ja toivon ylläpitämistä yhtä aikaa. Tiedän kyllä faktat, mutta tunne ei pysy samoilla linjoilla, vaan aina karkaa sinne itsensäpettämispuolelle. Kaikkensa kuitenkin teen, että näen vielä monta syntymäpäivää, toivottavasti vielä vuosikymmeniä eteen päin.

Syntymäpäiväkakkua meillä ei ole ollut rajoittuneisuuteni vuoksi emmekä muutenkaan juhlineet mitenkään erityisesti. Kakun korvikkeeksi tein meille jälkkäriksi omenahyvettä agave-siirapilla, kookossokerilla, hasselpähkinärouheella, mantelijauholla ja kookoshiutaleilla. Itse sulattelin omaani 90 % suklaata ja Mikko ja Iida saivat vaniljakastiketta. Minusta se oli hyvää, mutta makeaa, Mikosta syötävää ja Iidasta ei edes syötävää... Ei siis mennyt aivan nappiin kakun korvaaminen. Ja ihana yllätys oli Ainu-siskoni soitto illalla.

Töissä alkaa olla tunnukset ja salasanat kasassa, joten huomenna pääsen oikeisiinkin töihin käsiksi. Ensimmäisen päivän jälkeen olokin on helpottunut, mutta työpäivät pyörämatkoineen tuntuvat kuitenkin sen verran rankoilta, että iltojen arkiliikunnat saavat olla ainakin tällä viikolla ja mahdollisesti vielä ensi viikollakin. Kuoroon jos jakaisi ensi viikollakin vääntäytyä jonkun kyydillä...

Eikös syntymäpäivänä aina toivota jotain tulevalta vuodelta, vähän niin kuin uutena vuotenakin. Toivon ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin terveyttä, pitkää pinnaa ja mahdollisuutta tehdä töitä, mutta silti aikaa liikkua ja pitää huolta itsestäni ja muista.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Ensimmäinen työpäivä...

... meni oikein  mukavasti. Hieman huippas ja päätä särki sen verran, että otin kipulääkkeen, mutta tällaiset oireet taitavat kuulua asiaan tässä tapauksessa. Oloa ei mitenkään auttanut, että olin unohtanut naposteluevääni eli pähkinät ja kuivatut hedelmät kotiin, mutta nyt ne on pakattu mukaan.

Illalla menin vielä kuoroon. Jouduin käymään melkoisen taiston itseni kanssa, sillä mieli huusi, että pyörällä tietenkin ja kroppa huusi takaisin, että pyydä nyt vain kyyti joltain... Kroppa eli tässä tapauksessa järki voitti. Kun pyysin kyydin, niin ehdin tehdä rentoutusnauhankin. Siitä huolimatta parin tunnin laulamisen jälkeen oli otettava rauhoittava ja istuttava lattialle. Hyvin lähellä oli, ettei kohtausta tullut.

Luulin tekeväni sairaslomalla vaikka mitä. Laittavani Iidan pieneksijääneitä vaatteita myyntiin, palapelejä, käyväni Vaasassa moikkaamassa vanhoja työkavereita ja miksei muitakin kavereita, mutta niin ei vain käynyt. Oikeastaan ihmetyttääkin mihin se aika katosi. Jo aiemmin totesin itselleni, että sairastaminen ja itsenä kuntouttaminen on kovaa työtä, joten minä itse menin näiden asioiden edelle. Mun pitäisi saada muutamat iidan kengät myyntiin ja myöhemmin pari talvihaalaria, mutta saa nähdä saanko nytkään. Edelleen itsensä hoitaminen ja Iidan kanssa oleminen ovat niitä ykkösprioriteetteja. Tosin Iidan kanssa tuotteiden kuvailu saattaisi onnistuakin.

Mutta rankka päivä siis takana ja päätä särkee. Nyt hörppään iltateen melatoniinin kanssa ja painun nukkumaan.