Olen potenut syyllisyyttä todella monista asioista. Janiistä suurin osa liittyy Mikkoon. Miksi nämä parisuhdeasiat ovat niin vaikeita. Viimeisin pitkäaikainen syyllisyys on ollut Nöpöliini, mutta pääsin siitä vihdoinkin yli, kun luin tuosta kirjasta, että lemmikeiden antama hyvä mieli ja kosketus on yhtä parantavaa kuin ihmisen kosketus. Voiko olla sen ihanampaa, kuin sylissä kehräävä kissa. Kaikki se kehräysenergia on positiivista, vaikka karvaa lähteekin aivan tolkuttomasti.
Yksi syyllisyyden aihe on se, että itse saan käydä töissä ja Mikko ei saa. Se automaattisesti ajaa Mikon enemmän hoitamaan Iidaa ja kärsimään Nöpöliinin huonosta käyttäytymisestä. Ajat ennen sairastumistani olivat aivan hulluja kun kävin töissä kaukana ja mulla oli niin paljon muutakin. Nytkin on töiden lisäksi kuoro ja parin viikon päästä alkaa joka toinen viikko oleva mindfulness-kurssi. Taas täytyisi rajoittaa itseään jo oman jaksamiseni vuoksi. Toisaalta mä kaipaan menoja, Mikko taas inhoaa menoja, joten aika vaikea kuvio. Myöskään mua ei häiritse pakata ulkoilemaan huutavaa kakaraa, kun taas Mikko jää sisälle, ettei tarvi pakata huutavaa kakaraa. Joten Iitun kanssa ainakin on mahdollisuuksia viettää enemmän aikaa, kun iltaisin vain ehtisi.
Nyt toivoisin hieman enemmän tukea näihin mun uusiin kokeiluihini, mutta sitä en saa. Eihän hypnoosi, energiahoito ja akupunktio ole halpoja hoitomuotoja, mutta kun Mikko ei niihin usko pätkääkään, niin se ei myöskään kannusta yhtään vaan sitten riidellään rahasta. Mähän olin ottanut syöpävakuutuksen juuri ennen syövän löytymistä, joten sain suurehkon könttäsumman syövän löydyttyä. Silloin sovittiin, että tätä rahaa saan käyttää itseni hoitamiseen, mutta tuntuu puolison mieli muuttuneen. Kyllä mä ymmärrän toisaalta sen huolen meidän toimeentulosta, mutta toisaalta näen itse järkeväksi panostaa sellaisiin asioihin, joilla uskon voivani ehkäistä syövän uusiutumista. Voihan olla, että elän jälleen jotain uutta kokeilu vaihetta, joka jää jonkun uuden tullessa vastaan, mutta onpahan sitten kokeiltu. No joka tapauksessa koen tästäkin syyllisyyttä, enkä oikein tiedä miten asiaa käsittelisin itseni kanssa.
Olen kovasti yrittänyt kuunnella intuitiotani tässä asiassa. Auttoihan intuitioni jo siinä, että ylipäätään otin vakuutuksen, sillä olin kieltäytynyt siitä jo aiempina vuosina niin monesti. Toisaalta saan kyllä hypätä aika paljon hoidoissa, että oikeasti koko summa olisi tuhlattu.
Mutta syyllisyys tulee helposti ja se ei ainakaan negatiivisena tunteena auta paranemaan ja pitämään sairautta poissa. Siksi pitäisi yrittää antaa itselleen anteeksi. Mutta kuinka? Tunnistamalla ja tunnustamalla ongelman pääsee jo pitkälle (tästä on alkanut tulla mun motto). Mutta en todellakaan tiedä tarkkoja keinoja.
Jälleen tuli henkilökohtaisempi teksti, mutta tämähän on minun päiväkirjani ja näillä asioilla on suuri vaikutus tunne tasolla. Ja omasta näkökulmastani tätä kirjoitan omana ongelmanani, niin kuin se onkin pitkälti. Mikon ongelma näissä asioissa on paljolti konkreettisempi, kun mulla ne on pään sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti