Mietteitä oheishoidoista

Olen lukenut menneellä viikolla kirjaa "Syövästä voi selviytyä - yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen". Kirjoittaja on tutkinut kvalitatiivisesti länsimaisen lääketieteen näkökulmasta yllättävästi syövästä parantuneita ihmisiä. Osa potilaista on jättänyt kokonaan länsimaiset hoidot väliin, tai olleet jo käytännössä saattohoidossa ja silti selvinneet syövästä niin, että kaikki syöpäkudos on hävinnyt. Sitten on tietenkin kaikkea tältä väliltä. Yhdeksän asiaa, jotka ovat toistuneet haastatteluissa käytännössä jokaisella ovat ruokavalion muuttaminen, vastuunottaminen omasta terveydestään, oman intuition noudattaminen, rohdosten ja ravintolisien käyttäminen, tukahdutettujen tunteiden vapauttaminen, myönteisten tunteiden kehittäminen, ympäristön tuen vastaanottaminen, henkisyyden syventäminen ja elämänhalun vahvistaminen. Ihmiset painottivat eri osa-alueita, mutta kaikilla toistuivat nämä teemat jollain osuudella elämäntapa muutoksessa, jonka he olivat tehneet, sillä elämäntapojen muutoksen pahasta syövästä selviäminen vaatii.

Mielestäni monia näistä olen toteuttanut, mutta nyt suunnilleen puolet kirjasta luettuani alan kokea entistä enemmän, etteivät ruokavalioon keskittyneet muutokset omassa tapauksessani ole niitä ainoita tarvittavia muutoksia. Yksi syy on jo aivoverieste, jolloin ruokavaliomuutokset eivät ole yhtä tehokkaita, kuin esimerkiksi sisäelin tai muiden kudosten syöpiin.

Lisäksi olen alkanut tunnistaa itsessäni niitä henkisiä syitä, miksi syöpä ehkä iski juuri viime syksynä. Toisaalta tunnistan myös niitä tekijöitä omassa ajattelussa, joihin pitäisi saada muutos. Esimerkiksi olen luonteeltani vastuunkantaja, mutta ikävä kyllä olen kantanut enemmän vastuuta ja pitänyt huolta monista muista ja vaikka yhdistyksistä kuin itsestäni. Oma ruoka on saanut olla mitä sattuu kunhan Iidalla on ollut jotain järkevämpää syötävää ja olen vastannut kotitöistä, jotta Mikko pääsisi mahdollisimman helpolla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Mikko tekisi omaa osuuttaan, vaan kaikki tapahtuu pääni sisällä. Huolehdin, vaikka asiat olisivat kunnossa ja hoituisivat jopa nopeammin, jos en puuttuisi joka asiaan. Minun siis pitäisi oppia luottamaan ihmisiin ja heidän kykyihinsä ja hyväksymään se, ettei kaikki tee asioita samalla tavoin kuin minä.

Toinen huono luonteenpiirteeni on kateus. Olen aina kadehtinut jotakuta. Teininä kavereita, joilla oli poikaystäviä, huomattavasti nuorempaa siskoani, joka on luova ja pärjäsi joka tilanteessa hienosti. Ja nyt syöpään sairastuttuani kavereiden ja tuttujen toiset vauvat olivat todella kova paikka. Ehkä joskus muiden parisuhteitakin, mutta sen olen onneksi tajunnut, että kaikilla on omat ongelmansa, vaikka ne eivät olekaan samat kuin meillä.

Kolmas on valtava miellyttämisen halu. Teen työni hyvin ja nopeasti, koska pomo arvostaa sitä. Sitten sattuu virheitä, mutta onneksi ne eivät enää haittaa itseäni, vaan olen oppinut nöyrästi soittamaan asiakkaalle, että nyt kävi näin ja pahoitellut kovin. Yritän olla kuvitelmieni äiti ja kotitalouden pitäjä, jolta kaikki sujuu (Oman äitini ja hänen äitinsä olen kokenut sellaisiksi. Vaikka kaiken luulisi kaatuvan päälle, niin silti on ruoka tehtynä ja koti siistinä). Tässä olen tietenkin pettynyt monesti, kun rähjään Iitulle (no niin äitikin minulle aikoinaan eli ei sittenkään täydellinen vaan ihminen) ja villakoirat vilistää nykyään kissanhiekan seassa. Kotitöistäkin olen jo vähän oppinut olemaan murehtimatta. Se tehdään mitä jaksetaan ja ehditään, kunhan jotain ruokaa löytyy kaapista ja puhtaita vaatteita päälle.

Yksi suuri ongelma minulle on ollut perheeni uskonnollisuus. Minut on kasvatettu kristityksi ja siskoni on tähän muottiin sopinut, minä en. Koin asian todella vaikeaksi ja ahdistavaksikin. Muutama viikko sitten sain sanottua asiasta äidilleni, koska ahdistuin niin suunnattomasti hänen tekstiviestein lähettämistään raamatun jakeista ja yksi solmu purkaantui siinä. Olin jo jonkin verran aiemmin tajunnut, että ahdistuksen syy oli ensi sijassa se, etten halunnut tuottaa pettymystä vanhemmilleni, koska en ole erityisen uskova. Joskus teininä luin ihan fiktiivisen kirjan, jossa lähetyssaarnaaja tuli matkoillaan sellaiseen lopputulokseen, että uskonnosta riippumatta kyseessä on sama jumala. Vaikutuin kirjasta ja siitä lähtien uskoni on ollut ehkä tätä. Jokin suurempi voima, jolla on paljon eri nimiä ja joka on kaikkialla.

Varmaan edellisen vuoksi minua on nyt alkanut kiinnostaa energiahoidot ja kiinalainen lääketiede. Asiat, joita aiemmin pidin täytenä hörhöilynä. Olen nyt kahdesti ollut energiahoidossa ja ensi viikolla menen jälleen. Mikko pitää sitä rahantuhlauksena, mutta ei se voi olla sitä, jos itse koen tarvitsevani jotain tällaista. Energia läpäisee kaiken, sen kulkemista eivät estä aivoveriesteet tai kallo, jonka vuoksi se tuntuu ajatuksena niin hyvältä juurikin omalla kohdallani. Tämä ei tietenkään tarkoita, että luopuisin nykyisestä ruokavaliostani, pyöräilystä ja tietyistä ravintolisista (D-vitamiini, melatoniini, probiootit) ja mindfulnessia aion myös jatkaa, mutta kaipaan vain tähän vielä jonkin osan lisää.

Muuten elämä on flunssan jälkeen palannut suunnilleen raiteilleen. Mikko ei vieläkään ole saanut flunssaa yhtä kovana kuin minä ja Iitu. Vielä viime viikon kuljin töissä Mikon kyydillä ja täytyy nyt katsoa miten ensi viikolla tekee. En haluaisi tulla uudelleen kipeäksi sen vuoksi, että lähdin pyöräilemään työmatkoja liian nopeasti. Tiistaina en vielä uskaltanut juurikaan laulaan kuorossa, mutta nyt kun meillä on kuoroviikonloppu, niin tänään jo lauloin. Ääni ei vielä kulje kunnolla, mutta en juuri yskinyt, joten eiköhän se tästä. Iitukin on mummolla yökylässä, kun on sinne pitkään halunnut ja sen vuoksi itse pystyin kirjoittamaan näin pitkän tekstin näin aikaisin.