Terve ja vanhemmuuden kriisejä

Tällä kertaa syöpäkontrollin puhtaat tulokset kuittaan vain näin lyhyesti.

Yli puolitoista kuukautta on kulunut edellisestä kirjoituksestani. Se tuntuu aivan järkyttävän pitkältä ajalta. Tähän väliin on mahtunut paljon arkea. Pääasiassa töitä, päivähoitoa ja väsykinasteluja, mutta myös yksi peilijäällä omaa tyhmyyttä tapahtunut pyörällä kaatuminen, kotipihassa suoraan taaksepäin kaatuminen, joka oli sellainen rysäys, että Mikko heräsi siihen ja käytiin ensiavussa (sen päivän olin saikulla), hieman luistelua luistimillakin sekä talviloma, jonka aikana oltiin mökillä kolme yötä, Iida leikki pari päivää loska ja lumileikkejä, kun minä pyykkäsin mökin jäljiltä ja pari päivää penkkiurheilin Lahden kisoja. Yhtään en jännittänyt kuvausta enkä ehtinyt lietsoa itseäni luulosairaaksi, kun lääkäri oli heti seuraavana aamuna kuvauksen jälkeen. Seuraava jännityselementti on se, mitä meillä tapahtuu, kun Mikon työt loppuu maaliskuun lopussa, eikä uutta ole tiedossa.

Ainoastaan tämän verran olisin varmaan kirjoittanut ilman tämän illan vanhemmuuskriisiäni. Tuntuu kuin olisin sortunut oppikirjan mukaiseen esimerkkivirheeseen, kuten lähes joka päivä mennessäni mukaan lapsen kiukutteluun. Tätä olen kuitenkin yrittänyt välttää ja sen vuoksi tämä tuntuu pahemmalta.

Tiedän Iidan olevan ujo, vaikka onkin tullut rohkeammaksi. Tiedän myös, että hän on pieni, vaikka on aika pitkä ja osaa monia asioita. Silti tänään hiihtokoulukerralla järjestetyissä Hippo-kisoissa odottaessamme vuoroa tämä kaikki unohtui. Ensin pyysin ja pyysin, että neiti lopettaisi sauvan nauhan ja haalarin kauluksen syömisen. Lopulta aloin laskea toistoja kolmeen uhaten, että kolmosella hän joutuu kiertämään 200 m lenkin ilman minua (en ajatellut sen oikeasti olevan niin iso juttu, koska en jää seuraamaan hiihtokoulua yleensä ja neiti menee siellä niin reippaasti.) Tietenkin laskeminen päätyi numeroon kolme ja ilmoitin, että nyt hän joutuu kiertämään yksin, mutta yritin samalla osoittaa kuinka lyhyestä matkasta on kyse, toimin siis niin kuin aikuisen kanssa, enkä tajunnut pienen lapsen jännitystä. Annoin myös neuvon, että kun edellä lähti taapero, niin sen saa sitten vain ohittaa reippaasti. Iida saatiin lähtöön ja hän sai hetimmiten taaperon kiinni ja jäi sitten sipsuttamaan tämän perään, kunnes taaperon äiti nosti pienemmän hetkeksi sivuun. Tässä vaiheessa lähdin myös jolkottamaan kohti paikkaa. Koska tilanne selvisi ennen kuin ehdin paikalle ja rata oli hyvin kapea hevosenkenkä, niin jäin sitten puoleen väliin odottamaan. Iida kun pääsi kohdalleni, hän pysähtyi ja alkoi itku, jonka sain loppumaan ottamalla loppukiri hänen kanssaan. Siinä ymmärsin, että tällä kertaa asioiden syömisestä antamani sanktio oli kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se huonoin. Ennemmin olisi pitänyt kiristää vaikka pillimehun tai makkaran ostamatta jättämisellä kuin äidin osallistumisella. Totaalinen tilanteen väärin arviointi, jonka toistin saman tien.

Kilpailijoille oli mehutarjoilu, mutta hiihtäjä halusi myös makkaran ja pillimehun. Koska rahat olivat autossa ja sinne matkaa, niin yritin keksiä missä Iida voisi odottaa, kun käyn hakemassa rahat. Tiesin kuinka helposti lastani jännittää ja hän alkaa itkeä kun häviän näköpiiristä. Lopulta ehdotin haluaisiko hän hiihtää stadionin muulla alueella sillä välin, kun käyn autolla. Tässä toki tuli väärinymmärrys jo lähtökohtaisesti, eikä Iida tainnut ymmärtää, että kun hän hiihtää lähden käymään pois vaikka luulin hänen ymmärtäneen. Joka tapauksessa lähdin hyvässä uskossa, että Iida hiihtelee siellä iloisesti ja löysinkin palatessani itkevän neidin samasta paikasta kun mihin hänet jätin. Ja tätä halusin kaikkein eniten välttää kyseisellä hetkellä. Oikeasti minun olisi pitänyt todeta, että nyt ei tule makkaraa ja menemme kotiin, koska auto oli sen verran kaukana, ettemme olisi ehtineet yhdessä käydä hakemassa rahoja ennen kuin tapahtuma loppuisi.

No inhimillisiä virheitä, joista vaan täytyy jälleen oppia. Eikä tarvitse pelätä, että Iida aivan pian unohtaisi muistuttaa kuinka väärin tein. Mikolle totesin kotona, etten kaipaa hänen motkotustaan, osaan sen tehdä itsekin itselleni, kun hän oli aloittelemassa kertoen mitä kaikkea en ollut ottanut huomioon. Tietenkin pyysin anteeksi asianosaiselta jo hiihtopaikalla ja sanoin, että nyt äiti mokasi. Äititkin mokaa ja ikävä kyllä aika usein. Tuskin ikuisia traumoja jäi tai mistäpä sen tietää. Yksi varhaisimmista muistoistani liittyy siihen kun minulle on kivahdettu hyvin voimakkaasti liittyen hillomunkkiin... No täytyy yrittää panostaa nyt erityisesti leppoisaan aamuun huomenna, laskea kymmeneen pään sisällä ja antaa syliä mahdollisimman paljon sitä tarvittaessa tulevina päivinä.

Ja jotain ihanaakin loppuun. Kävimme Iidan fysioterapeutilla viime viikolla ja hän neuvoi miten voimme auttaa vahvistamaan Iidan jalkalihaksia, jotta liikkeet sujuisivat paremmin. Ihana oli kuulla hänen testatessaan kuinka paljon neiti on kehittynyt parissa kuukaudessa. Ehkä kaikki se kiljuvan ipanan ulosvieminen leikkimään ja liikkumiseen pakottaminen ts. arkiliikunnan lisääminen ei olekaan ollut turhaa.