Viime yönä nukuin yli 7 tuntia. Taisi olla kolmas yö sitten diagnoosin ja kortisoonien aloituksen jälkeen. Aamu oli siis mitä mahtavin. Jaksoin täyttää tiskikonetta, ottaa lakanat sängyistä pesuun ja vähän muutakin arkista askaretta. Pienet ovat ilot tässä vaiheessa. Muutenkin on aika jännä, kuinka paljon huonommassa kunnossa olen nyt epilepsian voimistuttua kuin leikkausten jälkeen. Viikko sitten vielä tein yksinäni yli kilometrin lenkkejä reippaasti ja nyt kaverin kanssa hädin tuskin pää kestää tuota 600 m lenkkiä. Toki leikkausten jälkeinen kahden viikon makaaminen sairaalassa varmaan vei peruskuntoa ja nyt epilepsialääkkeet tuovat voimattomuutta ja varsinaiset syöpähoidotkin vievät osansa voimista. Mutta täytyy ottaa ilo irti niistä hetkistä kun jaksaa. Äsken sain kuivamassa olleet sukat rullattua kaappiin ja kovasti alkoi tuntumaan taas ihmiseltä vaikka päätä jomottaakin lenkin ja suihkun jäljiltä...
Tänään siis positiivisia hyvä yö, vähän kotitöitä (joista osa tosin anopin tekemänä, mutta mun käskyttämänä) ja lenkinkin sain tehtyä vaikka myrkyt kyllä vei voimat päivällä täysin. Mukavaa oli myös, kun Mummo vei Iitu mukanaan heille ja saatiin katella Mikon kanssa elokuvaa ja syödä popcornia ihan rauhassa.
Iitu on kyllä parasta ja pahinta terapiaa nykyään. Taukoamaton tarinakone, joka välillä käy hoitamassa äitiä ja lukemassa kirjoja. Toisaalta Iitun kautta myös miettii synkiten omaa sairauttaan.
Paljon miettii myös sitä, miten ikään alle 3-vuotias pystyy ymmärtämään tätä tilannetta, kun yht'äkkiä äiti ei enää teekään eikä jaksakaan. Yksi terapeutti sanoi, että lapselle pitää vastata vain siihen, mitä kysyy ja tätä on yritetty noudattaa. Iitu siis tietää, että äiti on pipi ja äitin pitää levätä, vaikka onkin sitä mieltä, että äitin pitää herätä, eikä saa makoilla sängyssä tai hänen duploleikkiensä vieressä matolla.
Viikko sitten kun sain pahan kouristelukohatuksen kotona oli Iida siinä vieressä. Varmaan osaltaan vaikutti myös siihen, että yritin niin kovasti taistella kohtausta vastaan, mikä tietenkin on aivan turhaa, kun se vain tulee kun on tullakseen. Mikko kertoi, että urhea pieni tyttö oli tuonut hänelle paperia, jolla siivottiin äidin oksennuksia. Oli tuumannut, kuinka sedät tulivat ja veivät äidin isolla autolla pois. Sitten oli alkanut siivoamaan ensiapuhenkilöiden kengänjälkiä lattiasta... Onneksi ei luultavasti kuitenkaan tajunnut, että olin menossa siniseksi hengitysongelmien vuoksi, toisin kuin Mikko.
Varmaan yksi konkreettnen asia on leikkausarpi ja siinä kohdasssa oleva siilitukka. Lapsen logiikka onkin ihanaa. Kun kävin parturissa leikkauttamassa totuttelutukan ja kampaaja veti hämäykseksi sivuun jakauksen, jotta siili saatiin piiloon tuumasi Iitu: "Nyt äidin Siili Suhonen on poissa niin äiti voi nukuttaa." En tosin ole nukuttanut edelleenkään.
Rutiineita onkin muutettu. Aiemmin minä nukutin aina eikä kukaan muu kelvannut jos olin kotona. Nyt on tiukasti pidetty kiinni siitä, että siihen ei palata, kun ei mun voinnista voi etukäteen tietää... Toisaalta olen mukana laittamassa yöpukua ja aamut ovat ihania. Aiemmin oli kauhea kiire saada itsensä ja Iitu valmiiksi niin, että ehditään hoitoon seitsemäksi. Nyt kun Mikko vie Iidan hoitoon voin keskittyä aamulla neidin pukemiseen ja tukanlaittoon rauhassa. Aamut ovat leppoisia entisten kireisten aamujen sijaan ja nautin niistä tosissaan. Ne ovat todella äidin ja Iidan yhteistä luksusaikaa. Tosin toivotaan, että jaksan jatkaa näitä aamuja hoitojenkin aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti