Tänään on ollut ensimmäinen pelkkä sytostaatti päivä. Kaksi aikaisempaahan päivää vietin Vaasan onkologian osastolla, jossa seurasivat sytostaattien ja sädehoidon vaikutusta yleiseen kuntoon. Vaikka lääkäri epäili, ettei hoito aiheuta paljoa oireita minun ikäiselle, niin kyllä pahoinvointipillerit ovat aivan mukava asia.
Sädehoito itsessään on lyhyt tilaisuus. Suunnittelupäivänä minulle tehtiin naaman yli menevä maski, jolla pääni lukitaan paikalleen joka kerta. Maski on tiukka ja oikeat asetukset varmistetaan aina joka päivä kuvauksilla. Hoitajaa huvitti, kun kysyin saanko hymistä, vaikka muuten pitää olla aivan paikoillaan. Hyminällä yritän purkaa mahdollista jännitystä, sillä epilepsiakohtauksen pelko on aika jatkuva ja selällään, paikalleen sidottuna paniikkioireiden saaminen ei tunnu lainkaan mahdottomalta.
Sädehoitoja saan käytännössä joka arkipäivä paitsi tänään ja ennen loppiaista olevana perjantaina. Viimeinen sädepäivä on 14.1.2015 ja joka päivä sinne saakka saan otan sytostaatteja kapseleina kotona. Koska kyseessä on yhdistelmähoito, on aikataulu tärkää, joten aamupala pitää olla syötynä klo 9 mennessä, pahoinvointilääke otetaan joskus klo 10.30 maissa ja sytostaatit klo 11 ja säteet tulee sitten klo 12.
Tähän mennessä hoidot ovat aiheuttaneet ällöä oloa (kiitos pahoinvointilääkkeiden, siitä selvitään), mahakipua ja hyvin lieviä epilepsiakohtauksia. Itsekin on viisastunut niin paljon, ettei enää taistele kohtausta vastaan, vaan yrittää sanoa ääneen siitä, jotta joku voi auttaa. Nämä kohtaukset ovat olleet niin lieviä, että vasemman käsivarren silittäminen on saanut kohtauksen menemään ohitse, jonka vuoksi onkin hyvä pyytää apua. Jatkuvasti vasen puoli on vähän puutunut, joten pieni pelko kohtauksesta on olemassa. Oireeni keskittyvät vasemmalle puolelle, sillä oikealla aivopuoliskolla jota on tyhjätty leikkauksissa sijaitsee vasemman puolen motoriikka...
Tänään apteekissa alkoi myös tiskillä huimaamaan ja vasen puoli puutumaan kunnolla, mutta onneksi Mikko oli mukana ja otti kädestä kiinni. Tällä kertaa sain itkunkin pidettyä poissa. Jostain syystä pieninkin kohtaus saa mut vollottamaan ääneen. Jotenkin niin suuri tunnereaktio liittyy nimen omaan epilepsiaan. Toivon, että pienetkin kohtaukset vähenee, kun lääketasapainot nousevat oikeille tasoille (toista epilepsialääketasoa nostettiin vasta sunnuntaina ja kai siinä yleensä menee parikin viikkoa, ennen kuin ollaan oikeissa pitoisuuksissa). Apteekista oli tarkoitus jatkaa Prismaan ostamaan muun muassa jouluaiheiset tyynynpäälliset, mutta Mikko kuskasikin mut appivanhempien luo hoitoon ja haki pelkät ruokatavarat luultavasti hyvin tyytyväisenä, kun ei tarvinnut katsella tekstiilejä. Toisena päivänä siis.
Tämän päivän positiivisia asioita kuitenkin ovat olleet Isulta tullut kirje, n. 600 m kävely (olen ottanut askelmittarin käyttöön ja yritän päivittäin saada 1000 askelta täyteen ja tuo lenkki on noin 900 askelta tällä hetkellä) ja lakritsajäätelö maistuu vielä ihanalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti