Eikös uutta vuotta aina tervehditä toivomalla siltä parasta. Parasta toivoen, pahinta peläten. Toivottavasti vain tuon pelko-osuuden saa ohittaa pelkällä toteamuksella. En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia sitten teinivuosien. Miksi kärsiä siitä, että epärealistisimmat lupaukset on rikottu jo viikon päästä. Koska en aloittanut uuttaa elämää, niin kuin moni, olenkin sitten nauttinut kaikenlaisista lipsumisista, kuten liikaa sokeria sisältäneestä suklaasta.
Ensimmäisen viikon olin lomalla, joka tuli tarpeeseen ja jolloin on nukuttu (ja valvottu) liian myöhään. Ylihuomenen aamu saattaa olla melkoisen tuskainen maanantai. Huomenna kello soi jo kahdeksalta vähän pehmentämään herätyksen aikaistumista. Loma meni samoissa merkeissä kuin väliviikko, kipeänä. No minä en enää niinkään, mutta nämä kaksi muuta kyllä. Keskiviikkona oltiin pihalla pari tuntia ennen kuin pakkanen kiristyi ja illalla Iida oli kuumeessa taas. Mikko puolestaan ei yskimiseltään pysty nukkumaan kuin puoli istuvassa asennossa olohuoneen epämukavalla sohvalla. Ollaan ennenkin sitä naurettu, että minä olen ottanut nämä muutaman asteen pahemmat taudit, niin ei enää tarvitse nuhakuumeista niin kärsiä. Yskinhän minäkin, olin äänetön ja räkää syntyi, mutta silti pääsin helpoimmalla. Meillä tauti levisi myös Iidan isovanhempiin. Tai ei kai se yksin meiltä ollut peräisin ainakaan minun vanhemmillani.
Mutta taudin vuoksi moni kiva asia jäi tekemättä: vierailu ystävillä, Iidun vienti sisäleikkipuistoon tai uimahalliin, ulkoilu suuremmissa määrin jne. Sen sijaan olemme katsoneet Iidan kanssa ohjelmia ja elokuvia, olen nukkunut päikkäreitä Iidan lattialla, kun hän on touhunnut. Oikeastaan on ollut jännä huomata kuinka tärkeää äidin fyysinen läsnäolo on. Eli ei aina tarvitse jaksaakaan leikkiä, vaan kunhan on samassa huoneessa tai saa istua sylissä katsomassa ohjelmaa. En ole myöskään lukenut kirjoja ääneen sattuneesta syystä, mikä harmittaa. Mukava on ollut seurata, kuinka hetkittäisten turhautumistenkin jälkeen neiti on aika nopeasti keksinyt omaa tekemistä. Ja ohjelma-aikakin on pysynyt aisoissa, kun on pitänyt katsoa minun kanssani. Kyllähän niitä ohjelmatunteja ehti kertyäkin välipäivinä, kun toinen nukkui ja Iida sai sillä aikaa katsoa lastenohjelmia Areenasta.
Mikä on jo alkanut hieman varjostamaan meidän elämäämme, on hallituksen "työllistämislinjaukset", joiden toteutuessa Mikko on työtön huhtikuusta alkaen toisen vuoden palkkatuen loppuessa. No olisi työn jatkuminen sittenkin ollut epävarmaa, mutta kaikki kiristykset tuntuvat todella rajuilta. Aivan kuin olisi oma vika, että on työtön ja vaikea löytää töitä. Me olemme jumissa täällä nyt mun vakityön vuoksi ja minun sairashistoriallani ei tee mieli lähteä kokeilemaan siipiään jossain uudessa paikassa juuri nyt. Välillä Mikko saa uhon ja päättää tehdä avoimia hakemuksia joka paikkaan, sitten taas lannistuu. No tämänkin asian suhteen olen optimisti. Täytyyhän jossain vaiheessa onnen häntäkin potkaista. Toki se vaatii työtä, eikä sitä työtä voi kukaan muu tehdä kuin hän itse.
Kuitenkin uskon ja toivon vuoden 2017 olevan meille antelias jollain tavoin ja vähintään pitävän meidät terveinä pahemmilta sairauksilta. Vielä kolme kolmen kuukauden välein olevaa kontrollia ja sitten laskujeni mukaan kontrollivälin pitäisi harventua. Ja voitinhan eilen itseni ja katsoin ensimmäisen elokuvan, jossa edes viitattiin epilepsiaan "Suden vuosi". Olin sen ennenkin nähnyt, mutta en muistanut siinä olevan mitään epilepsiaan viittaavaa. Kuitenkin alusta jo tajusin, ettei mistään muusta voinut olla kyse, mutta urheasti päätin jatkaa. En viitsinyt kiusata itseäni ja katsoa nyintöjä, mutta jonkin laisen kynnyksen yli astuin silti. Ja elokuva oli edelleen hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti