Mitä jos...

minua ei enää olisikaan. Luin artikkelin jostain julkkiksesta (en muista koskaan kenenkään nimiä), joka pitkään oli jo harrastanut ajatusleikkiä siitä, millainen maailma olisi, jos hän kuolisi. Tietenkin vastaus on laajassa mittakaavassa, ettei maailmassa olisi mitään eroa. Olisi vain yksi ihminen vähemmän, joka korvautuisi uuden elämän syntymisellä lähes sekunnilleen jossain muualla. Eli maailma ei minua tarvitse. Oikeastaan en ole korvaamaton suomalainen, kuntalainen, työntekijä tai edes perheenjäsen. Jos kuolisin, olisi varmasti surevia omaisia, mutta heidänkin kipu menee kyllä ohi. Kaikkein suurin muutos siis olisi kuitenkin itselleni. Elämäni päättyisi. Haaveet, unelmat ja suunnitelmat jäisivät tapahtumatta ja kokematta. Mutta enpä tietäisi itse tästä mitään. Eniten säälittäisi Iitu, joka joutuisi kasvamaan ilman äitiä. EN tiedä olenko hyvä vai huono äiti, mutta ei sillä taidakaan olla merkitystä. Oma äiti on kuitenkin melkein aina paras äiti.

Samaa aihettahan voisi myös lähestyä siltä kannalta, mitä jos minä en olisi koskaan syntynytkään. Silloin ei tietenkään olisi Iidaa ainakaan nykyisessä muodossaa, vanhemmillani olisi jokin toinen lapsi tai Ainu pelkästään. Oikeastaan minä luultavati olisin jollain tasolla olemassa kuitenkin, mutta en samalla luonteella ja ulkonäöllä. Mutta olen kiitollinen, että juuri minä olen olemassa ja olen saanut kokea niin paljon kaikenlaista. No, olisin mielelläni jättänyt nämä sairaudet väliin, mutta olenhan näistäkin oppinut paljon ja joutunut hidastamaan tahtia.

Näitä asioita olen pohtinut nyt parina päivänä. Ihmisen sisäänrakennettu perusasenne ainakin nuorempana on pitää itseään kuolemattomana, vaikka järki tietää, ettei se ole mahdollista. Tämä jokin kuolemattomuuden tunne puskee taas jostain sisimmästäni. Nyt kun voin paremmin, eikä ole kuin epilepsiasta aiheutuva satunnainen hölmö olo, niin koen, ettei minulle voi sattua mitään pahaa. Ei vaikka tiedän sairastavani hyvin pahanlaatuista syöpää, jonka uusiutumisprosentti on pyöristettynä 100 %. En tiedä muuttuuko tämä harhakuva kuolemattomuudesta iän myötä, mutta tällä hetkellä on jälleen kaikki toivo unelmien toteutumisesta esillä. Ei ehkä aivan samassa muodossa kuin ennen sairautta, mutta kuitenkin.

Kesän ja alkusyksyn aikana on ainakin kolme glioblastomapotilasta nukkunut pois, jotka ovat olleet tai joiden omaiset ovat olleet vertaistukiryhmässä. Viimeisin tieto tuli tänä aamuna. Kaksi näistä potilaista olin tavannut itse kevään sopeutumiskurssilla. Mietin jo kesällä, kun kuulin ensimmäisen näistä kolmesta ikävästä uutisesta, että olen myös kyynistynyt sairauden varrella. Toki olen varmasti myös tottunut ajatukseen kuolemasta matkan aikana, myös mahdollisesta omasta kuolemastani. Muistan edelleen, kun ensimmäisen kerran luin foorumilta glioblastomapotilaan kuolemasta. Itkin täysin vierasta ihmistä, jonka tilanteesta en tiennyt mitään. Tämä oli oman sairauslomani alkumetreillä, joten kävin tietenkin todella herkillä muutenkin. Nyt nämä huonot uutiset eivät enää saa aikaan kuin hieman alakuloisen mielen. Kaikki ovat toki olleet myös itseäni vanhempia ja kuolema ikävä kyllä on tämän taudin huonoin puoli. No myönnetään, että tänään töihin pyöräillessä jouduin nieleskelemään pari kertaa.

Että tällaisia Ailin päivän mietteitä. Jos nyt jotain vähän iloisempaa, niin en kastunut kertaakaan tänään pyöräillessäni, vaikka jouduinkin tekemään extralenkin sairaalanmäelle sairaanhoitajan juttusille. Eilen tein reilun 5 km lisälenkin, kun hain Iidalle vaatteita. Lisäksi illalla kävelin ehkä kolme kilometriä Iidan pyöräillessä, joten vähitellen jaksan taas liikkua enemmän. Iidalla alkaa ensi viikolla uimaterapia liikkumiseen, mutta käydään ehkä huomenna testailemassa uutta uimapukua ja kellukkeita uimahallissa.

Ja nyt on Nöpöliini sterilisoitu. Kissa makaa peitteissään aivan tokkurassa edelleen. Toivoisin, että hieman havahtuisi ennen kuin mennään nukkumaan. Ressu ei ole saanut ruokaa koko päivänä ja tuskin saakaan tänään. Ja Nöpöliinillä on kauluri viikon. Saa nähdä mitä siitä tulee...

Me ollaan Mikon kanssa aloitettu uusi harrastus, eli yritetään etsiä meille vanhaa taloa. Kriteerit ovat tiukat ja monet 40- ja 50-lukujen talot on pilattu monin huonoin ratkasuin. Onneksi Mikko ja etenkin appi reagoivat hyvin herkästi, jos talon ilma ei ole kunnossa. Joudumme tosin varmaan ostamaan sitten joskus jonkun remonttikohteen, joten ei sekään aivan halpaa ole.