Ajatus oli, ettei Iidan tarvitse olla samalla tapetilla koko ikäänsä, vaan vaihdetaan sitten, kun prinsessat alkavat nolottaa. Iidan tädillä on melkoinen keinuhevostapettitrauma, kun sai pienenä valita ja sitten iän myötä keinuhevoset eivät enää olleetkaan niin kivoja. Ainu taisi keinuhevosista päästä eroon vasta siinä vaiheessa, kun vaihdoimme huoneita ja hän sai isomman leikkihuoneen. Silloinkin minulle tuli uudet tapetit ja Ainu muistaakseni joutui tyytymään jo huoneessa olleisiin. Mahtaakohan olla tuostakin kohtelusta katkera.
Samaten valaisin on Iidan itsensä valitsema, johon ei meinattu löytää tarpeeksi pientä lamppua sisään ja sen asennuksessa meni rikki yksi osa, jonka tilalle piti tilata uusi varaosa ja niin edelleen. Oli hieman hazardi ostos, eikä väreiltään sovi lainkaan tapettiin, mutta onpahan itse valitut sisustuselementit.
Saa nähdä kauanko tässä asunnossa asumme. Asumisviihtyvyys on kummasti heikentynyt hankalan naapurin muutettua talonyhtiöön, mutta luultavasti meillä ei ole mahdollisuuksia muuttaa minnekään vielä vuosiin. Mun haave on ollut jo pitkään ja Mikkokin oli jo suostuvainen, että kun äidin lapsuudenkodin kohtalosta päättäminen olisi tullut ajankohtaseksi, olisimme tarjoutuneet ostamaan koko jäljellä olevan tilan. Etenkin Iidan synnyttyä on oppinut arvostamaan rauhallista pihaa. Ja jos mökkiympäristö on Mikon sielun maisemaa on mummolani piha-alueet minun sielunmaisema. Vietin siellä valtaisasti aikaa lapsena, kun äiti opiskeli vielä osittain Helsingissä ja myöhemmin sitten oli tekemässä tilan töitä aivan virallisena maatalouslomittajanakin. Rakennuksissa olisi ollut paljon remontoitavaa, mutta olisi siinä ollut myös paljon harrastetilaa Mikolle.
Mutta sitten tuli minun sairastumiseni. Mikon innostus oli muutenkin hieman rapistunut jo, mutta viimeisen niitin tälle unelmalle on antanut mun taudit. Eli jos joistain unelmista täytyy pitää kiinni ja niitä voi toteuttaakin, niin on myös niitä, jotka vain täytyy uskaltaa haudata ja surra pois. Jos koti on 45 kilometrin päässä mun työpaikasta, saan epilepsiakohtauksen ja menetän ajolupani, niin mitäs sitten tehdään... Nykyään kun julkinen liikenne ei vain toimi. Toisin sanoen, me voidaan muuttaa vain pyöräilymatkan eli noin 5 kilometrin säteellä tämän kaupungin keskustasta. Tai sitten mun täytyy vaihtaa alaa sekä työpaikkaa ja asuinpaikka täytyy olla pyöräilymatkan päässä siitä työpäikasta. Hankalaa on. Ja Mikolla ei ole vieläkään mitään tietoa, mitä se tekee isona. Mutta se onkin sitten uuden kirjoituksen aika kun voi haukkua TE-toimistoa, joka hankaloittaa ihmisten työllistymistä ja uudelleen kouluttautumista.
Traumoista selviää. Ihanat prinsessa ja valaisin on kuin aurinko! :)
VastaaPoista