Onnen kantamoinen ja 10 kuukautta diagnoosista

Noin vuosi sitten varastettiin meidän makuuhuoneen ikkunan alta Mikon Jopo. Ikävintä tuossa oli se, että hän joutui juoksemaan 5 km lääkäriin, jonne ei koskaan ehtinyt ajoissa ja pääsi käymään myöhempien aikojen välissä, eikä saanut kunnolla tarvitsemaansa hoitoa. En ole saanut Mikkoa ostamaan uutta pyörää sitkeistä yrityksistäni huolimatta.

Eilen sain sitten viestin, että olin voittanut SJK:n arvonnassa Jopon ja voin ottaa tämän päivän otteluun mukaani 3 avecia. Onneksi sain sovittua pyörän luovutuken ennen ottelua, joten pystyn osallistumaan Iidan nukkumaan meno touhuihin. Olisihan ollut aivan mukavaa jäädä seuraamaan ottelua, mutta eilisen kuoroillan jälkeen en vain voinut käyttää toista iltaa peräkkäin poissa kotoa. Kaksi "avecia" kuitenkin meni katsomaan ottelua. Ja SJK:n yhteyshenkilö lupaili, että voin tulla myöhemminkin katsomaan jonkun ottelun, jos sattuu sopivampaan aikaan oleva peli. Katsoin jo, että SJK-Ilves olisi yksi sunnuntai iltapäivä lokakuun alussa, joten siihen voisin hyvin tähdätä.

Ja sattumoisin tänään on 10 kk päivälleen syöpädiagnoosistani, joten tämä sattuma on todella voimaannuttava. Glioblastoman todennäköisyys oli huonompi, mutta pyörän voittamisenkin todennäköisyys oli noin yksi tuhannesta. Eli joskus sattuu niitä iloisiakin asioita. Ja tässä se on. Olen yrittänyt puhua Mikolle, että pitää noi SJK:n ylimääräiset rensselit mukana. Ainakin on tunnistettava pyörä. Ja tätä säilytetään varastossa tiukasti lukkojen takana.

Iloista on myös, että en saa enää oireita Nöpöliinistä. Mutta ikävää on se, ettei se tykkää ainakaan sorvista, joita meillä on paljon sille pakkasessa ja se pieruttelee jatkuvasti. Siinä saattaa olla aika vahva ominaishajukin, sillä meillä on tosi vahva kissanpissan haju kotona (erilaiset kissanhiekat ovat kokeilussa). Luulisi, ettei pentu vielä merkkailisi paikkojakaan... No hajunpoistoainetta ja muutama viikko aikaa, josko maha tottuisi uuteen ruokavalioon. Ilmavaivat ovat yleisiä kodin vaihtuessa ja pennun suolistobakteerikanta ei ole vielä tasapainossa muutenkaan.

Iitu on ollut viime aikoina taas täysin äitiriippuvainen. Ehkä hän jotenkin käsittelee taas uuden osan sitä traumaa, jonka mun sairastuminen on aiheuttanut. Nyt en saisi Iidan mukaan käydä enää kuorossakaan, koska mun täytyy olla aina nukkumaanmenoaikaan kotona. Vähän on alkanut mietityttämään, täytyykö jossain vaiheessa ottaa yhteyttä johonkin asiantuntijaan, jota kautta Iida voisi saada helpotusta, ja samalla myös vanhempien korvat säästyisivät jatkuvalta ulinalta ja mankumiselta.