Viimeinen sairauslomapäivä

Huomenna se sitten alkaa! Sitä on odotettu, jännitetty ehkä pelättykin. Valtaisa muutos joka tapauksessa meidän arkeemme.

Hypnoterapeutin tekemän rentoutusnauhan kanssa minulla on ollut lievänä ongelmana nukahtaminen tai ainakaan en saa pidettyä ajatuksia kasassa kunnolla. Viime viikolla hän kysyi, onko nauhan kuuntelu tehnyt muutoksia ajatteluuni viikon käytön jälkeen ja kun totesin, etten osaa sanoa, hän vain tokaisi, "Ei se sitten ole vaikuttanut. Jos olisi, huomaisit kyllä." Nyt voin sanoa, että on siitä ollut hyötyä. Enää en jännitä töiden aloittamista läheskään yhtä paljoa kuin aiemmin ainakaan työyhteisöön tai työhön liittyen. Olen lisäksi alkanut ajatella, että selviän kyllä Sorjan osuudesta  26.9. pidettävässä konsertissa. Ja ehkä katson tulevaisuuteen positiivisemmin kuin vielä hetki sitten.  Selviän vielä monista haasteista ihan niin kuin tähänkin saakka. Saamalla apua ja ottamalla sitä vastaan. Ja joskus käyttämällä aivan omaa päätänikin.

No sen näkee sitten kuinka pitkään tätä hurmosta jatkuu. Ainakin Iitu laittaa hanttiin siihen malliin, että hermojen kiristely on joka päiväistä. Tuntuu, että on pallokahle jalassa koko ajan, kun nyt pitäisi  Iitun mukaan lopettaa kuorokin. Aina pitäisi olla paikalla kun hän menee nukkumaan ja mieluiten mennä itse samaan aikaan... Ihan en ole samaa mieltä, mutta voihan olla, että väsyn töistä ja joudun menemään samaan aikaan nukkumaan. Sinänsä sääli, sillä keväällä äidin meneminen kuoroon merkitsi Iitulle äidin paranemista, mutta nyt se merkitsee vain yhtä kilpailijaa hänelle.

En tainnutkaan kertoa millainen toinen käynti minulla oli hypnoterapeutin luona. Onneksi en saanut sieltä uutta nauhaa, vaan hän antoi NLP-hoitoa, eli neurolinkvistista ohjelmointi -hoitoa. Siinä hän rentoutti minut muuten ja putsasimme ajatuksen tasolla aivojani. Sitä pitäisi nyt harjoitella tasaisesti ja sitten sovimme vielä yhden käynnin kuukauden päähän. Tuntui aika ovelalta, mutta kakki mihin vähääkään uskoo, voi auttaa. Mieli on mahdottoman voimakas työkalu. Ja tänään katsoimme Iidan kanssa "Olipa kerran elämä" -sarjaa, joten nyt mulla on taas hyvin hallussa mielikuvat, minkä näköisiä siistijöitä aivoissa voisi olla ja miten siivous tapahtuu. Sattui yhdessä jaksossa olla vielä aivan oikeasti syöpäsoluja, joita tuhosivat.

Mutta palatakseni töiden alkamiseen. Tähän asiaan liittyy niin valtavasti ristiriitaisia tunteita. Ensinnäkin sitä kokee syvää kiitollisuutta siitä, että on näin hyvässä kunnossa. Mutta toisaalta jännittää ja pelottaa, miten meidän arki asettuu uusiin uomiinsa. Vienkö aamulla Iidan hoitoon ja syön aamupalani sitten töissä ennen kuin leimaan sisään. Vai jatketaanko Mikon kiskomista sängystä ylös samaan aikaan, jotta hän vie Iitun hoitoon ja lähden vasta aamupalan syötyäni. Mullahan ei ole ruokatuntia, koska olen alle 6 tuntia päivässä töissä, joten aamiainen on tärkeä.

Lisäksi olen miettinyt, miten tämä vaikuttaa Mikkoon, koska jälleen minä olen menossa töihin, eikä hänellä ole mitään "järkevää" tekemistä. Minusta tulee jälleen perheen elättäjä tavallaan, ainakin pidemmällä tähtäimellä. Olen toki ollut suurituloisempi sairaslomalainenkin, joten tilanne on pysynyt samana nyt jo vuosia. Mutta onko hän katkera, kateellinen tai surullinen vai saattaako jopa tuntea iloa kun tilanne on näin hyvä kohdallani. olisinhan kuitenkin voinut kuolla jo tähän mennessä tautiin, jolloin hän olisi yksin Iidan kanssa sairauslomalla. Kun kysyin asiaa häneltä vastaus oli: "En ole ajatellut asiaa." Mitä ajattelemista tunteessa on etukäteen. Kyllä ainakin minulla tunne tulee jonkinlaisena ja sitten sen syitä voi pohtia. Vai onko hän vain niin oman masennuksensa ja toivottomuuden tunteen vallassa, ettei pysty tuntemaan tai ainakaan erottelemaan mitään muuta tunnetta. Jos näin on, palataan taas vanhaan siinä suhteessa, että saan jatkuvasti olla huolissani hänen voinnistaan ja jaksamisestaan.