Tässä on vähän viime päivistä. Jotenkin aika paljon on tapahtunut pieniä asioita. Itse olen ollut nyt virkeämpi, mutta Iitu munkin puolesta kärttyinen. Ja kissa sen kuin jatkaa valtakuntansa laajentamisesta. Se on siirtynyt raapimaan verhoja maton ja sohvakaluston lisäksi... Eikä vahingossakaan raavi mitään sitä tarkoitusta varten hommattua.Nyt tarvittaisiin neuvoja, millä raavinta saataisiin loppumaan, kun ei sitä voi vahtia 24/7.
Torstaina oli Mikon synttärit. Viime vuonna jouduin puhelimessa selittämään, mistä lahja löytyy. Onneksi olin hommannut sen etukäteen. Käytiin silloin illalla juomassa synttärikahvit sairaalan kahvilassa. Tänä vuonnakin juhliminen oli hyvin vaatimatonta. Kävin hakemassa muille pullat. Lahjaksikin ostin jo lokakuun alussa talvikengät yhteiseksi synttäri- isänpäivä- ja joululahjaksi (muuten Mikko ei olisi antanut mun ostaa tarvitsemiaan kenkiä).
Iidalla kävi ensimmäistä kertaa hoitokaveri kotona kylässä leikkimässä. Molemmat tytöt olivat tohkuissaan. He ovat hyvin eri luonteisia ja kuten hoitotädit sanovat, niin tasapainottavat toisiaan. Kaveri on hyvin vilkas ja hyppi paikoillaan kun joutui odottamaan jotain ja kyseli koko ajan jostain. Iida taas ei oikein osannut jakaa omia lelujaan, vaikka vieraana oli tämän hetken paraskaveri, ja möksähteli, kun jouduin häntä siitä hieman ojentamaan. Mutta mukavasti meni ja reilu puolitoistatuntia noin iltaleikkinä oli kyllä aivan riittävä. Ensi torstaina Iitu menee vastavierailulle.
Perjantaina päivä hujahti vain ohi. Aamulla töihin tuli yllätysvieras Mika, joka parin sattuman kautta päätyi juttelemaan kanssani puoleksi tunniksi. Olin jo pitkään miettinyt, että olisi kiva vähän vaihtaa kuulumisia jossain vaiheessa. Mika on perehdyttänyt minua eniten ympäristötarkastajan töihin, vaikka olimme molemmat määräaikaisia aloittaessani ja hänkin oli ollut kunnassa vasta vuoden. Niiden reilun kahden ja puolen vuoden aikana hänestä tuli todella tärkeä minulle, vähän niin kuin työisoveli, mutta nyt tiemme ovat eronneet aika lailla. Silti oli tosi kiva saada tavata hänet pitkästä aikaa ja jopa ajan kanssa.
Iitu pääsi poikkeuksellisesti muskariin isin kyyditsemänä ja minä menin heidän kanssaan lounaalle muskarin jälkeen.Vanhimmalle ystävälleni oli syntynyt ensimmäinen vauva aamulla ennen kymmentä. Kuulin uutisen hänen äidiltään ja sain nähdä kuvankin. Aivan ihana! Olen tosi onnellinen hänen puolestaan.
Lauantaina oli Sorjan promokuvauksia. Jouduin haalimaan kaikki vaatteet alusta asti, koska en viime vuonna osallistunut pääesiintymisiin ja kaksi asukokonaisuuksista tuli suoraan näistä. Onneksi vaatteet löytyivät omasta ja äidin kaapista. Tämä mun tukkani vain ällötti itseänikin, vaikka siihen alkaakin tottua. Tällä hetkellä tukka on pöyheä lyhyehkö pehko, jolle ei saa mitään.
Mikolla oli peli koko iltapäivän ja Iitu oli viety mummolle hoitoon. Kerrankin minulla oli muutama tunti omaa aikaa yksin kotona! Yht'äkkiä tajusin, kuinka paljon olin kaivannut sellaista omaa aikaa. Täytyy myöntää, että olen ollut aika kovis tässä suhteessa ja luullut kuoron ja töiden riittävän omaksi ajaksi. Mutta on se sittenkin aivan eri asia ja tämä on itselleni hieman haastava asia myöntää, enkä ole sitä tähän mennessä myöntänytkään. Olen vain järjestänyt Mikolle omaa aikaa ja ajatellut, että kun Iidan kanssa olemme vanhemmillani, niin ympäristönmuutos riittää minullekin "vapaa ajaksi". Ehkä se riittikin sairauslomalla, mutta nyt töissäkäyvänä asia on hieman eri. Toivottavasti saisimme Mikon kanssa järjestettyä aina välillä oman päivän/viikonlopun hänelle ja sitten muutama tunnin minulle yksinään kotona olemista, mutta myös aikaa kahdestaan oloon. Jotenkin se tunti kaksi Iidan nukahtamisen jälkeen ei aja samaa asiaa, vaikka mä sortuisin omalla ajalla tekemään kotitöitäkin
Isänpäivä vietettiin myös vaatimattomasti. Iidalla oli hoidossa tehty lahja Mikolle ja mummon kanssa leivottuja piirakan paloja herkuksi. Aamupala syötiin hieman hienompana kuin normaalisti, osin pakon sanelemana, kun meillä ei ollut puurohiutaleita. Viime vuonna isänpäivän aikaan kävimme arkisella lounaalla ravintolassa vanhempieni ja appivanhempieni kanssa juhlimassa Mikon ja isän synttäreitä, isänpäivää ja minun kotiutumistani.
Tänään vieraina kävi ystäväperhe, jonka kanssa olin tehnyt väliaikaisen välirikon sairastumisen jälkeen, kun kuulin heille tulevasta toisesta lapsesta. Silloin tuntui, että toisia lapsia puski tähän maailmaan joka paikasta ja Saara joutui tavallaan kärsimään asiasta eniten, koska oli minulle läheisin. Olin niin katkera siitä, että he saivat toisen lapsen keväällä ja minä sairastuin syöpään, vaikka olin toivonut myös toista lasta. Toisaalta en tiedä olisiko meidän kummankaan mielenterveys kestänyt kahta suhteellisen pientä lasta tässä tilanteessa edes ilman mun sairautta. Mutta katkeruus on inhimmillistä ja Saara ymmärsi syyn. Tämä oli siis ensimmäinen tapaaminen varmaan puoleentoista vuoteen ja jännitin sitä vähäsen. Kaikki meni kyllä hyvin. Lapset rentouttavat tunnelmaa väkisinkin. Ja itkin vata heidän lähtiessään vaihdettujen muutamien sanojen ajan.
Meillä meni aikoinaan ensimmäistenkin lasten kanssa niin, että olin itkenyt pääsiäisenä jotain lehtijuttua lapsettomuudesta samaistuen niihin pariskuntiin, jotka lasta eivät voi syystä tai toisesta saada kaikista lapsettomuushoidoista huolimatta. Mikko ei koskaan ollut innokas saamaan lapsia, joten ajattelin, että lapsettomuus on minunkin kohtaloni. Sitten menimme Saaran ja Arin sekä toisen pariskunnan kanssa Lintutornien taisto -reissulle ja nukuimme kodassa. Muistan itkeneeni tuona yönä makuupussissani jälleen, koska illan aikana oli käynyt ilmi, että molempiin perheisiin odotettiin vauvaa. Tuolloin kerroihn kateellisuudestani sähköpostitse Saaralle. Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että odotin Iidaa. Meillä kävi tornilla kisapäivänä nykyisin hyvä ystäväni, joka myös odotti vauvaa silloin, mutta ei vielä kertonut asiasta julkisesti, joten lopulta jälkikäteen lintutornilla olo oli aika hupaisa yhteensattumien summa. Näin ollen täällä oli tänään Iidallekin kaveri, jonka kanssa leikit sujuivat oikein hyvin, kunnes sängyllä pyöriminen loppui kovaan itkuun Iidan tiputtua pää edellä lattialle.
Kuitenkin tuo edellinen yhteensattumien summa muistuttaa minua tällä hetkellä siitä, ettei mikään ole varmaa ja kiveen lyöty. Vaikka viime vuonna olin aivan varma näihin aikoihin, että tauti on vienyt multa mahdollisuuden saada lisää lapsia, niin eihän sitä koskaan tiedä. Eikä olisi voinut tietää sitäkään, olisiko lasta tullut, vaikka olisin terveenäkin pysynyt. Aika näyttää kuinka käy. Varmaa on kuitenkin, että viime vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni, tunteistani, voimavaroistani, suhtautumisestani elämään ja niihin, jotka ovat lähelläni ja siitä kuinka vähän lopulta pystymme itse vaikuttamaan kohtaloomme. Aina voi yrittää ja on hyvä yrittää, mutta loppuratkaisu on hämärän peitossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti