Vuosi sitten menin Vaasaan osastolle, jossa sain ensimmäisen sytostaattini ja klo 12 ensimmäisen sädehoitoni. Seuraavana päivänä sama homma ja pääsin kotiin, kun perjantaina sädehoitoja ei annettu hoitohenkilökunnan koulutuksen vuoksi.
Samassa huoneessa oli jo palliatiivisessa hoidossa oleva iloinen suomen kielinen rouva ja itseäni vajaa kymmenen vuotta vanhempi ruotsin kielinen nainen, jolla oli krooninen luusyöpä, ja aikaa oli luvattu viidestä kymmeneen vuotta. Hän puhui hyvää suomea. Molemmat potilaat olivat jo sinut sairautensa kanssa ja olivat hyvin kannustavia. Itse itkin ja nauroin vuoron perään.
Vaasasta muistikuva on hieman epämääräinen. Siellä tuntui, että lähes kaikki hoitajat olivat äidinkieletään ruotsin kielisiä (sama oli sädehoitoyksikössä), mutta osasivat loistavasti suomea. Ruoka oli huonompaa kuin Tampereella, mutta parempaa kuin Seinäjoella ja laitostuin tuona kahtena päivänä täysin. Pohjalla oli lauantaista maanantaihin vietetty sairaalassa olo epilepsiakohtauksen vuoksi, joten nämä kaksi pätkää lamauttivat minut pahemmin kuin leikkaukset ja viikko osastolla niiden jälkeen. Jotenkin raju epilepsiakohtaus vei kaikki voimat.
Olen lukenut nyt saksalaisen toimittajan omasta glioblastomastaan kertovan kirjan. Tässä linkissä on kiteytettynä kirjan selviytymistarina http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2001/060301_b.html. Voin suositella kaikille kirjaa sekä mihin tahansa tautiin saiarastuneille että terveille. Tällä naisella on ollut paljon samoja ajatuksia kuin itselläni sairauden suhteen ja jotenkin kirjan lukeminen vahvisti itseäni kovasti. Vastustan ajatusta, että glioblastomapotilas on automaattisesti palleatiivisen hoitoon laskettava potilas. Tiedän, että näitäkin sairaita on, jotka tilanteen ollessa hyväkin, ajattelevat elämänsä olevan saattohoitoa vaille valmis, kun näin huonoennusteinen syöpä iskee. Mutta ei se niin voi mennä, vaan oma asennoituminen, taistelutahto ja se mitä on valmis tekemään terveytensä hyväksi, ovat hyvin tärkeitä. Toisin sanoen se mitä pään sisässä liikkuu on ensiarvoisen tärkeää. Totta kai nuori ikä on eduksi, ja itseni lasketaan vielä suhteellisen nuoreksi tässä asiayhteydessä. Harmittaa, etten saanut selvitettyä onko hän vielä hengissä yli 25 vuotta sairastumisestaan..
Tänä iltana tulisi toisenlainen tarina Yle5-kanavalta ja sitä taas en katso. Miksi rääkätä itseään ja piirrellä mörköjä taivaalle. Kuitenkin dokumentissa kuulemma otetaan hyvin esiin sädehoidon aiheuttamat pitkäaikaiset muutokset aivoihin, jotka voivat aiheuttaa muun muassa dementiaa.
En voi sanoa, etteikö tällaisen ylipitkän työpäivän ja koko viikon liian lyhyiden yöunien jälkeen päätä kivistäessä, kävisi mielessä, mitähän sieltä pääkopasta löytyy maanantain kuvauksissa, mutta sitten vain työnnän ajatuksen sivuun, edellä manituin perustein. Oikeasti voin rehellisesti sanoa, etten vielä jännitä tuloksia yhtään, vaan uskon päänsisustan olevan puhdas syövästä. Teen tasaisesti mielikuvaharjoituksia, joissa "Olipa kerran elämää" -sarjan lonkerosyöjäsolut imevät lonkeroihinsa sekä kuollutta solukkoa että uusia glioblastoma alkuja, jos sellaisia ilmenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti