Maanantaina minusta ehkä otettiin ne toiset magneettikuvat. Hanna kavi vielä katsomassa aamusta kouluun mennessä. Vahva muistikuva mulla olisi siitä, että maanantaina mut siirrettiin ambulanssilla Seinäjoelle neurologiselleosastolle toipumaan. Olin osastolla hieman päivällisen jälkeen. Neurologinen osasto oli väistötiloissa kellarissa. Todella ankea paikka. Neljän hengen huone. Nukkuminen oli heikkoa kortisonin vuoksi, eikä huoneen kuumuus ja sairaalasänky mitenkään auttaneet nukkumista. Yritin iltaisin katsoa aina jonkun myöhäisillan elokuvan, jotta aika kuluisi hieman kevyemmin.
Oikeastaan Seinäjoen päivistä ei ole kauheasti kerrottavaa. Isä kävi katsomassa, äiti kävi katsomasssa matkalla töihin ja Rauno tuli käymään ja toi blogini ulkoasuun kuvatun pipi-nallen. Mikko ja Iitu kävivät päivittäin ja menimme aina kahvilaan herkuttelemaan. Se oli vielä sitä aikaa kun annoin itseni lohtusyödä. Fysioterapeutti katsoi toiminnallisuuteni ja kehotti kävelemään käytävillä ja sillä tavoin harjoittelemaan tasapainoa ja ihan kävelyä. Mitään ongelmiahan mulla ei ollut, paitsi lievä laitostuminen jo reilussa viikossa. Huippasi tavallista helpommin jne. Seinäjoen päiviä on joka tapauksessa hyvin hankala eritellä.
Ainoa erityinen päivä oli torstai. Olin sopinut henkisen ensiavun numerosta vastanneen henkilön kanssa, että hän tulee käymään torstaina. Lisäksi sosiaalityöntekijän kanssa olimme siirtäneet tapaamista, kun äitini oli tulossa vierailulle hänen yrittäessään ensimmäisen kerran tulla neuvomaan sairausloma sun muissa asioissa. Lisäksi paikalle päivällä pöllähti yleissairaalapsykiatrisen sairaanhoitaja Maria käymään ja kysymään olisinko kiinnostunut hänen avustaan. Tässä vaiheessa olin aivan sekaisin, koska luulin aluksi Mariaa HEA:n henkilöksi. Kaikki selvisi paloina, mutta siihen taisi mennä ensimmäiset käynnit oikeasti paikan päällä, että ymmärsin HEA:n ja Marian tarjoaman avun erot. Ja lopulta molemmista on ollut hyötyä.
Perjantaina minut jo kotiutettiin ja siinä jossain välissä tikitkin poistettiin. Vasta neurologian osastolla sain kuulla ensimmäisen kerran aivan oikeilla sanoilla saitrastavani syöpää ja se oli aika moinen täräys. Sanalla syöpä on todella huono maine, eikä se ole samalla lailla kuoleman tuomio kuin esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten saattoi olla. Vaikka glioblastomaa ei voidakaan kokonaan parantaa, jatkuvasti niiden määrä, jotka ovat selviytyneet yli viisi vuotta kasvaa.
Eilen ajattelin, että olenhan jo niin vahva, että voin googlailla glioblastomaa. En ollut, joten tänään on taas menty aika herkillä. Tosin viimeaikainen trauman uudelleen läpiläynti ei varmaan auttanut itsensä koossapitämistä, mutta menneiden kaivelu on kuitenkin tarpeellista. Koen sen osana parantumisprosessia.
Mietin tuossa (eikä ollut ensimmäinen kerta sairauden aikana), kun joku oli facebookiin laittanut mietelmän siitä, kuinka asioilla on tapana järjestyä. Asia oli kerrottu monisanaisemmin ja kauniimmin, mutta perusajatus oli tuo. Niin se mun miettiminen. Voiko mun mahdollinen suhteellisen nuorena kuoleminen ratkaista jonkun toisen ihmisen ongelmia niin, että sanonta "Asioilla on tapana järjestyä" pätee häneen tai heihin. Silloinhan oma kuolema ei olisi tavallaan turha.
Tänään istuin videoyhteyden päässä katsomassa ELY-keskuksessa koulutusta ja siellä meni aika myöhään. Ehdin kotiin, levätä rentoutusnauhallisen ja syödä, niin sain jo jatkaa kuoroharkkoihin. Olen kuitenkin ottanut oman jaksamiseni päämääräksi ja päätin perua osallistumiseni tulevan lauantain pikkukeikalle, enkä aio osallistua joulukonsertin karonkkaankaan. Pelkästään joulukonsertista selviäminen kahtena peräkkäisenä viikonloppuna, taitaa olla ihan riittävä haaste meikäläiselle.
Nyt tulee jälleen pieni tauko kirjoituksiin. Ehkä. Ainakin menneiden muistelot ovat hetkeksi tässä, ne jatkuvat sitten parin viikon päästä epilepsialla... Mutta muuten varmaan kirjoittelen epäsäännölisen säännöllisesti. Sunnuntaina ainakin on tulossa mielenkiintoisia vieraita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti