maanantai 30. marraskuuta 2015

Magneetissa ensimmäisessä kontrollissa

Ensinnäkin tulokset tulevat vasta keskiviikkona, joten niitä et tästä tekstistä löydä. Mutta pahin pelkoni toteutui.

Alunperin suunnittelin, että lähden seiskalta aamulla polkemaan sairaalanmäkeen, jotta varmasti ehdin 7.50. olevaan verikokeeseen. Kuitenkin eilen itsekin hieman mietin, että josko Mikko heittäisi minut ja pyörän sairaalalle, matkallaan valohoitoon. Viimeinen tikki tuli siinä, että äiree tarjoutui tulemaan meille ja viemään Iitun hoitoon kasiksi. Joten aamu meni niin kuin normaalisti. Minä häsäsin Iitun valmiiksi ja tukkakin oli laitettu ennen puolta kahdeksaa. Jotenkin kuitenkin itse taas säädin ja olimme lähdössä hieman liian myöhään. Mikko luuli, että aikani oli tasan kahdeksalta, eikä se ainakaan auttanut ehtimistäni. No nimeni oli huudettu jo, mutta jäin vielä hetkeksi istumaan, jos huutaisivat uudelleen. Vähän kahdeksan jälkeen menin kysymään ja ystävällinen info kehotti ottamaan vuoronumeron, koska ei siellä montaa olisi ennen minua (6 numeroa).

Istuin labran odotustilassa vähän vaille yhdeksään, jolloin piti olla magneettikuvaus. Lähdin siis kuvattavaksi ennen tilanteessa, että yksi numero oli ennen minua. Kuvaus meni hyvin. Olin varustautunut kahdella Opamoxilla ja laskeskelin hengitystäni putkessa. En siis panikoinut pahasti kun olin aivan turtana. Rauhoittavien pöhnästä selvisin vata töissä lounaan jälkeen.

Kuvauksen jälkeen menin takaisin ottamaan uuden vuoronumeron ja odotin tunnin. Tällä kertaa odotin jälleen tunnin, mutta vuoronumeron ottaessani oli välissä yli 20 numeroa. Kysyin näytteenottajalta, eivätkö he tosiaan huuda uudelleen poissaolevan nimeä, niin hän totesi, että ovat niin ruuhkautuneita, etteivät voi. No tiedänpä ensi kerralla ottaa vuoronumeron, jos yhtään olen myöhässä ihan vain varmuudeksi.

En ole lainkaan ollut huolissani kuvauksesta ja sen tuloksesta (no vähän kärttyinen eilen), mutta labrasta myöhästymistä olen pelännyt, kun oli ennen kasia. Mikkoa puolestaan tuntuu jännittävän kuvaustulos. Ei ole tietenkään kiva olla se sivustakatsoja, joka ei voi tuntea mun tuntemuksiani.


Laitetaan nyt tännekin viikonlopulta Iidan ja minun vauvasirkusmuisteluita. Oli aika hyvä jumppa meikäläiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti