Hyvää itsenäisyyspäivää!

Viime viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että näin sunnuntaina on hyvä hieman purkaa kaikkea tapahtunutta.

Olen työstänyt kaksi suurta pettymystä, jotka saivat kohtuuttoman suuret mittasuhteet, koska olin luullut asioiden menevän toisin. Kovat odotukset romauttivat. Ehkäpä olisin päässyt yli uudesta viirusta magneettikuvassa, jos heti perään ei olisi tullut toista suurta pettymystä omiin luuloihin nähden. Kun kirjoittelin ammattiliiton lakimiehelle tarkistin vanhaa sähköpostiketjua, eikä missään lukenut, että voin ottaa viran vastaan tammikuussa. Tosin, kun puhutaan, että voin syksyn kokeilla osa-aikaisena onko minusta työntekijäksi, niin ehkä ajatus viranvastaanotosta sen jälkeen ei ole ollut aivan tuulesta temmattu, kun ei sitä oltu myöskään todettu minulle mahdottomaksi. En muista, että missään vaiheessa oltaisiin sanottu, että minun pitää itse pystyä kuljettamaan autoa viran vastaanottamiseksi, on vain kysytty, voinko hoitaa tarkastukset. On sanottu, että minun pitää saada "terveen paperit" eli lääkärin todistus viran vastaanottamiseksi, mutta käsittääkseni se tarkoittaa kuitenkin enemmän muita ominaisuuksia kuin ajokykyä. Sairaudethan minulle jää, ja siitä kaikki ovat tietoisia. Eli en koskaan ole enää perusterve.

Olen tällä hetkeellä melko toiveikas, että kuvissa näkyvä uusi juoste olisi sädehoidosta johtuva uusi arpi. Yksi syöpään enemmän paerehtynyt foorumilainen, epäili sidekudokseksi, kun alueelta ei havaittu kiihtynyttä verenkiertoa. Syöpäsoluthan kehittävät ympärilleen uuden hiusverisuoniston, jotta nopeasti kasvava solu saa ruokaa ja happea mahdollisimman nopeasti kasvuunsa. Mutta ei auta kuin odottaa lausuntoa ja toivoa parasta. Huonointa ei ajatella liikaa. Kyllähän sitä miettii, mutta pitäisi pystyä ohittamaan ajatukset kuitenkin aika kevyesti.

Eilen meillä oli kuoron esiintyminen Lions Clubin järjestämässä hyväntekeväisyyskonsertissa. Konsertissa oli kaksi muutakin esiintyjää: ihana pieni enkelinkiharainen tyttö ja ammatti haitaristi, joka myös säesti omaa lauluaan. Me esiinnyttiin kahdessa osassa. Ensimmäisen osuuden seisoin takana korokkeella ja hieman jännitin alkaako siellä huipata, vaikka korokkeet olivat tukevat, mutta ihan hyvin se meni. Sitten päästiin istumaan muiden eistysten ajaksi reunustoille. Haitaristi esitti toisen upean instrumentaaliteoksen ja lauloi sen jälkeen Konsta Jylhän Joululaulun. Laulun sanoissahan lapsi vie äitinsä haudalle kynttilän ja sanat koskettavat lapsen surua ja äidin läsnäoloa ajatuksissa. Osui hieman liian lähelle. Esitys oli herkkä ja kaunis, todellinen taideteos. Sitten vieruskaverini repesi ja minä perässä. Pari säkeistöä sain pidettyä itkua, mutta kun kappale vain jatkui ja jatkui... Puoli kuoroa taisi itkeä. Siinä oli melkoinen itsensä kokoaminen. Seuraavaan kuoron lauluun ja toisessa osuudessa seisoin kaiken lisäksi aivan edessä. Koskaan en ole laulanut niin paljon väärin "Joulun Neiet" kappaleessa, joka oli ensimmäisenä. Mutta kuten äitini sanoi, niin se on kuitenkin vain laulu. Ehkä jos olisin tiennyt laulun entuudestaan, ei se olisi päässyt iskemään aivan niin pahoin. Olen ehkä kuullut sen joskus, mutta en muistanut kuulleeni. Ainakaan sanoja en ollut kuunnellut.

Tänään Iitu on leipomassa pipareita mummolla ja minä olen tehnyt itsellenikin sopivat joululaatikot. Perunalaatikko jäi nyt pois kaikin tavoin, mutta lanttu- ja porkkanalaatikosta on omat versionsa. Lisäksi tein punajuurilaatikon korvaamaan perunalaatikkoa. Saa nähdä mitä siitä tulee... Ne ovat vielä uunissa. Lisäksi ajattelin jouluksi tehdä muunnellun version ruispuolukkajoulukakusta, jota olen tehnyt useana aiempana vuotena ja piparkakkuja muunnellulla versiolla. Aika hyvänä apuna on toiminut vegaaninen keittokirja, josta reseptejä on melko helppo muunnella itselleni sopiviksi. No kaikkea en vielä ole kokeillut, joten ehkä ei kannata vielä kehua liikaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!