Miksi aina täytyy jaksaa...

Olen oikeasti miettinyt viime päivinä sitä vaihtoahtoa, että en jaksakaan taistella. Miksi pitää taistella. Eivät kaikki muutkaan jaksa vaan antavat periksi.

Kuten voi arvata, niin olen väsynyt. Ja ehkä olisi järkevämpää mennä nukkumaan kuin kirjoittaa, mutta toisaalta voi olla hyvä purkaa mieltä, jos saisi tämän ajatusketjun katkeamaan. Eilen touhusin innoissani niin, että sain lähes epikohtauksen. Tunsin sen jo tulevan, mutta rauhoittavalla lääkkeellä ja hengittelyllä makuulla sain menemään tuntemuksen ohi. Tuo olisi ehkä ollut jo neurologille ilmoitettavalla rajalla, mutta saa nyt olla. Kun toivottavasti saan heinäkuussa ajoluvan takaisin, ajan edelleen mahdollisimman vähän, mutta tarvitsen ajolupaa niin paljon tuon työkuvion vuoksi. Ja edelleenkään en tietäisi koko oireiden huomioimisesta, jos en olisi ollut vertaistukiryhmässä. Eilinen lopulta vain opetti pysähtymään ennen kuin kaikki voimat on käytetty, mutta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Mutta kuten työkaveri tänään sanoi, niin sitä ei huomaa jos virtaa piisaa... Niinpä. Ei huomaa, vaikka on nyt yli vuoden opetellut.

Tärkein syy, miksi pitää jaksaa taistella ja nostaa itsensä pystyyn aamusta toiseen on ihana pieni Iida. Voi kuinka onnellinen olen hänestä, vaikka taas tänään äksyiltiin toisillemme, kun äidin piparitaikinaviritelmää ei pystynyt kaulitsemaan ja Iitu puolestaan oli emännänjakkaran kanssa koko ajan edessä meidän pienessä keittiössä. Tuunasin osan vanhasta taikinasta ja pistin pakkaseen odottamaan parempaa aikaa (paistetaan se vaikka kakkusina jos ei muuta lähempänä joulua, niin saadaan edes piparin tuoksua jouluksi). Toisaalta voisin yrittää tehdä vähän erilailla muunnellun reseptin... No katsotaan, katsotaan (taas lähti mylly pyörimään...)

Toinen on mun luonteeni. Vaikka joskus mietin, kuinka helppoa olisi vain jäädä sänkyyn makaamaan pimeään sikiöasentoon, niin ei se ole yhtään luonteeni mukaista, voisin siellä maata pimeässä ehkä tunnin, kaksi jopa kolmekin, mutta luultavasti en yhtään pidempään. Vaadin itseltäni paljon, jonka vuoksi en syvällä sisimmässäni pystyisi luovuttamaan sairauden tai muiden pienempien ongelmien edessä. Minulla on pakonomainen tarve löytää ratkaisu asiaan kuin asiaan. Mirjan ajatuksin, kuritan itseäni asioiden "epäonnistuessa", vaikka en olisi voinut sille mitään. Toisin sanoen, yritän vielä vähän enemmän, kun selvästikään edellinen yritys ei vielä riittänyt. Ehkä näissä asioissa minun pitäisikin opetella hieman luovuttamista.

Perfektionisti mikä perfektionisti tietyissä asioissa. Olen joskus yrittänyt määrittää missä asioissa. Selvästi työhön liittyvissä (ei ollut opiskeluun liittyvissä, silloin ehkä järjestöjuttuihin liittyen). En todellakaan kodinhoidollisesti, vaikka siitäkin olen saanut uusia kiksejä. Harrastuksissa jossain määrin tai vaadin itseltäni täydellisyyttä mahdollisimman pienellä vaivalla (ei yleensä onnistunut yhtälö). ikävä kyllä en perheen suhteen, vaikka haluaisin olla täydellinen äiti ja puoliso, niin siinä en onnistu, enkä jaksa aina edes yrittää. Olen aina pitänyt tätä on/off luonnetta perittynä isäni puolelta.

Mutta tänään ei tarvitse jaksaa enempää ja voin mennä nukkumaan. Huomenna paremmalla tai ainakin virkeämmällä mielellä, kohti uutta kiireistä päivää.