Meillä syysloma vaikuttaa lähinnä siten, ettei Iidaa viedä hoitoon, vaan mummo tulee tänne aamusta, jotta Mikko pääsee valohoitoon ja minä töihin. Alan olla todella huolissani Mikosta, mikä tietenkin on ikävää. Hän lohtusyö hapankorppuja voilla taukoamatta ja kimpaantuu melko herkästi. On meillä pahempiakin aikoja ollut, mutta alkaa vain itseä väsyttämään, kun tilanne on jatkunut samanlaisena vuosia. Onneksi sentään Mikko jaksaa vielä tsempata Iidalle, mutta pinna on silloinkin lyhyt. Jos jotain vihaan niin masennusta. Siinä kun ei voi mitenkään auttaa toista. Jos kaiken tekee puolesta niin passivoi sairasta, mutta toisaalta ei voi odottaa samaa elämänhallintaa kuin terveeltä.
Minullahan pitäisi olla syöpäkontrollit 3 kuukauden välein, mutta kun soittelin eilen syöpäpolille, kävi ilmi, että kaikki ajat ovat myöhässä. Toki ymmärrän sen, että kontrollipotilaat ovat niitä, jotka ensin saavat joustaa, sillä potilaat, joiden hoito on kesken tervitsevat lääkäriaikoja kipeämmin. Sain tänään kutsun verikokeeseen ja kuvaukseen 30.11. ja lääkärille 2.12. Ei siis kovin paha odottelu. Toisaalta yritän nyt unohtaa koko kontrollin puoleksitoista kuukaudeksi, sillä oloni on niin normaali kuin epilepsian kanssa voi olla, joten menen kuvauksiin luottavaisin mielin.
Työt ovat alkaneet sujua hyvin ja odotan, että marraskuussa nostetaan työaikaa 80 %:iin. Suurin ongelma tulee olemaan työpaikalle pääsy ajoissa. Myönnän, että joka aamu en ole lähdössä töihin riemusta kiljuen, vaan lähtemisen tuska on toisinaan aika kova, mutta se lienee normaalia. Maanantaina unohdin psykiatrisen sairaanhoitajan ajan, josta hän oli sitä mieltä, että hyvä niin, sillä se osoittaa, että kaikki on hyvin. Olin muutenkin ajatellut, että tavataan seuraavan kerran kuvauksen jälkeen ja lopetetaan sitten, jos/kun kaikki on edelleen ok. Turhaan vien ajan joltain, joka apua tarvitsee kipeämmin.
Minun epilepsia tilanteeni on aika hyvä, sillä unohdin maanantaina ottaa aamulääkkeet ja muistin ne vasta töiden jälkeen kotona, kun näin dosetin. Olin kuitenkin tehnyt työpäivän ja polkenut reilu 10 km, eikä tuntunut missään. Nyt tosin täytyy pian mennä nukkumaan, sillä selvästi joku tuntuu päässä.
Huomenna on jännittävä työpäivä, sillä olen menossa tarkastukselle toisen ympäristötarkastajan kanssa ja meitä tulee poliisi turvaamaan (ja toivottavasti myös auttamaan muuten).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti