Vuosi sitten: Löydös

Aamulla heräsin ja jälleen päätä särki. Pahin kipu oli kallonpohjassa, kuten edellisenäkin päivänä. Se on ollut mulle aina hyvin tyypillinen paikka, kun niska-hartiaseutu on jumittanut. Otin jälleen Buranaa ja sillä oli vielä lievää vaikutusta. Lopulta kävin vessassa kuulostelemassa oksettaisiko, mutta se meni ohi. Kun Mikko tajusi tämän, alkoi hän puhumaan terveyskekuksesta. Muistelen jutelleeni äidin kanssa, joka epäili kuitenkin jumiksi puhelimessa. Mahtoi Mikko hieroakin niskoja ja yläselkää. Se on aika sumea päivä ja aikakäsitys on aivan unohtunut/hukassa.

Joka tapauksessa Mikko soitti lopulta terveyskeskukseen, josta käskettiin ottamaan vielä buranaa jos se yhtään auttaa ja tulemaan jos tilanne pahenee. Ja sehän paheni. En muista enää missä vaiheessa kipuun auttoi ainoastaan kallonpohjan painaminen. Niin kuin olisi painanut kivun takaisin syvemmälle päähän, kun se pyrki ulos. Kun aloin nähdä auroja, totesin itsekin, että nyt on aika mennä hakemaan apua. Soitin isäni hoitamaan Iidaa, ja Mikko auttoi mulle vaatteita päälle. En siis pystynyt enää kumartumaan edes sukkia laittaakseni.

Isän tultua lähdimme. Onneksi terveyskeskus ei ole kuin noin seitsemän kilometrin päässä. Matkalla muistan itkeneeni kipua, painaneeni kallonpohjaa kaikin voimin, näkökentässä oli sahalaitaisia auroja ja lyhtypylväistä puuttui pätkiä. Mikko vei minut ensiapuun käsivarresta ohjaten ja ilmoitti minut sisään. Itse en siihen pystynyt. Vielä siinä vaiheessa mielessä kävi ajatus "Mitähän muutkin ajattelevat kun tulen kylkimyyryä niskaani pidelle?", mutta kivun ollessa kova, kaikki ajatukset hävisivät. Olo oli niin hirvittävä.

Pääsin sisään käytännössä saman tien ja minulle tehtiin jotain neurologisia testejä ja haastateltiin. Sain migreenisuihkeen. Ei mitään apua. Taisin saada jotain särkylääkepillereitä. Ei mitään apua. Lopulta laitettiin jonkun lääkärin nimellä kulkeva migreeninhoitokoktaili tippumaan suoneen. Ei mitään apua, vaan aloin oksentamaan. Aika tuntui iäisyydeltä. Kivusta johtuen lopulta pissasin housuunikin. Muistan vain sen häpeän ja etten mahtanut sille mitään. Kaikki meni aivan sumussa.

Lopulta terveyskeskuslääkäri sanoi, että pitäisi varmaan soittaa erikoissairaanoidon puolelle konsultointiapua pään kuvauksiin laittamiseksi, mutta jos henkilö X vastaa sieltä, niin senhän tietää mitä sieltä vastataan. Minulle tuli sellainen olo, että tuskinpa kuvauslupaa tulee ja saan kärsiä kipuni kanssa. Jossain vaiheessa Mikkokin lähti pyykkikassin kanssa kotiin vapauttamaan isäni ja laittamaan Iidaa nukkumaan. En tiedä mikä se vaihe oli.

Kun kuvauslupa tulikin, niin minua vietiin saman tien kuvauksiin. Varjoainetta taidettiin laittaa jo tietokonetomografiakuvauksiin. Arvasin, että jotain erityistä sieltä nyt löytyi kun heti perään otettiin keuhkokuvat seuraavassa huoneessa. Mieleeni tuli jo silloin keuhkosyöpään kuollut setäni ja se herätti epäilyksiä. Sitten röntgenlääkäri sanoi, että haluaisi ottaa vielä magneettikuvatkin päästä, mutta laitteiden käynnistämisessä menee aikaa (sunnuntai illalla eivät yllättäen olleet päällä), joten minut viedään odottelemaan sairaanhoitopiirin ensiapuun ja hoitoni siirretään sinne.

En tiedä, enkä ymmärrä, miten selvisin magneettikuvauksesta siinä kivussa. Siinähän täytyy olla aivan paikallaan, eikä se ole aivan heti ohitse. Jotain ohjeita sain ja luultavasti vain jouduin keskittymään todella kovasti paikallaan oloon. Muistan sairaalan käytävät ja suuret ikkunat, joiden pimeydestä tuijotin itseäni sumuisena (olikohan lasit jätetty jonnekin...). Silloin oli tunne, ettei tämä voi olla todellista vaan painajaista.

Kun makasin ensiavun kopissani kuvausten jälkeen tuli tuulipukuinen ihana naisneurologi, jonka nimeä en ikävä kyllä muista. Hänet oli hälytetty kotoa katsomaan kuvia ja tuli kertomaan henkilökohtaisesti, että päästäni on löydetty kasvain. Sitä en muista kuinka tarkkoja tietoja minulle siinä vaiheessa annettiin. Kerrottiinko kasvaimen selkeästi eriytynyttä ydinosan kokoa, joka oli reilu  2 cm. Hän kysyi haluaisinko henkisestä ensiavusta jonkun käymään, johon vastasin, että joo. Hän myös kysyi onko isäni se ja se. Kun myönsin, kysyi soittaako hän vai soitanko itse uutiset. Sanoin soittavani itse. Soitin siis isälleni ja pyysin menemään meille kertomaan Mikollekin, koska en halunnut, että Mikko saa tietää puhelimitse ja on yksin ylipäätään, kun saa tietää. Muistan vain kuinka isä sanoi "Voi pientä.", kun olin kertonut uutiseni ja se itketti lisää. Vanhempani lähtivät kertomaan Mikolle, joka oli onneksi saanut jo Iidan nukkumaan, joka soitti vielä samana iltana vanhemmilleen, jotka lähtivät yöstä ajamaan meille apuun ja olivat aamulla jo perillä.

Minun tieni jatkui viettämään yötä neurologian teholle. Ja ihana empaattinen neurologi kulki koko ajan mukana ja lohdutteli minua. Kertoi, että kuvani lähetetään Tampereelle konsultoitavaksi ja minut siirretään luultavasti jo seuraavana päivänä Tampereelle tai Helsinkiin leikattavaksi. Seuraava yö oli ehkä elämäni hirvein. Jopa synnytyksen yhteydesä vietetty toinen sairaalayö, jolloin lopulta supistukset lopetettiin lääkkeellä, kun kivut olivat valtavat ja mitään ei tapahtunut, jäi toiseksi. Tosin kipua eri ajankohtina ja eri ruumiinosissa on lähesm mahdotonta vertailla. Yritin torkkua ja oksensin tasaisesti. Jokainen mahahappojen oksennuskerta räjäytti pääni. Enhän ollut syönyt mitään sitten aamun. Kaiketi jossain vaiheessa sain vettä juodakseni. Muistaakseni Mikko ainakin jossain vaiheessa pyysi mukia.

Suurimmat huoleni tuona iltana ja yönä olivat, kuinka Mikko kestää tämän masentuneena, miten he pärjäävät Iidan kanssa ja kuinka käy minun uuden työni, jossa oli määrä aloittaa marraskuun alussa.

Tänään olen hengissä, töissä (vaikka virkani vieläkin odottaa minua ja olen osa-aikaisena), hain noutoruokaa, kun ei huvittanut kokata ja haravoin, koska oli kaunista ja pystyin haravoimaan (ei mikään itsestäänselvyys). Vielä olisi tarkoitus katsoa sairaslomaa hoidosta viettävän Iidan kanssa elokuva koko perheen kesken.

Kun eilen sanoin, kuinka olen unohtanut kiittää lähimpiäni, jotka ovat tehneet eniten, niin heidän kanssaan juhlimme perjantaina. Eli vien heidät syömään hieman parempaan paikkaan. Kuinka tylsää, mutta vaikea keksiä mitään muuta mukavaa yhteistä tekemistä, jossa samalla voidaan jutella ja kaikki voivat osallistua.