Uimassa

Eilen kävimme jälleen äidin ja Iidan kanssa uimahallissa. Iidan fysioterapeutti oli lomalla tämän viikon, joten korvasimme sitä hieman omalla jumpalla. Toisen pienen tytön esimerkin perässä Iitulla oli lopulta omat käsivarsikellukkeet, selässä olevat kellukkeet ja yksi kelluke, josta pitää käsillä kiinni ja niin vain hän potki/polki vettä niin, että vähän harjoiteltuaan, pystyi jo suuntaamaan kulkuaan. Siitä olin todella ilmoinen. Tuollainen potkuharjoitteluhan on myös todella tehokasta. Ja nyt taas neidillä räkä valuu...

Isu vesijuoksi ensin ja sitten vaihdoimme rooleja ja minäkin kävin uimassa 15 minuuttia. Jossain vaiheessahan olin vakaasti sitä mieltä, etten enää koskaan uskalla uimaan, jos vaikka saan epilepsiakohtauksen altaassa. Ranneke mulla oli altaassakin kädessä, mutta mitäpä se olisi auttanut tosi tilanteessa. Nyt kuitenkin uskalsin ihan uida. Oikeastaan se taisi olla kolmannen kohtauksettoman kuukauden juhlauinti. En vain jaksanut hakea uimalaseja, jolloin olisin ollut täysin sokea, mutta uiminen olisi ollut mukavampaa, joten uin lasit päässä ja vain kerran ne putosivat pään ollessa veden alla ja puhaltaessani ilmoja pihalle. Onneksi menivät pohjaan altaan matalassa päässä, joten mulla oli mahdollisuus sukeltaa ne itse. Syvässä päässä olisin varmaan joutunut pyytämään apua muilta. Vartti uimista oli kyllä aivan riittävä aloitus.

Uinnissa oli hassu huomata, kuinka ensimmäinen noin 100 metriä uimalinja vietti vasemmalle aivan väkisin, vaikka kuinka keskittyi. En tiedä paljonko siinä oli liikerata opettelutarvetta, kun lähellä vasemman puolen liikunta keskusta on operoitu ja kuinka paljon yksinkertaisesti sitä, että oikea puoli on voimakkaampi.

Mulla on vielä muutama kerta jäljellä vanhassa uintisarjalipussani ja sekä syöpä että epilepsiapotilaana voin saada tämän jälkeen vuosipassin uimaan ja kaikkiin kaupungin kuntosaleille alle 70 €. Olisihan ihan järkevää aloittaa edes joka toinen viikko uinti/kuntosali, mutta en tiedä onko se mahdollista edelleenkään Iidan, Mikon ja pidentyvien työpäivien kaaoksessa. Taas minä olisin haalimassa harrasteita ja jättämässä tällä hetkellä enemmän apua tarvitsevan Mikon ja Iidan toistensa riesaksi. Ihan riittävästi taitaa kuorokin työllistää tänä harrastekautena (syksy ja kevät) viikonloppujakin. Mutta syöpä- ja epilepsiapotilas olen lopun ikäni, joten jos ei tänä vuonna hae, niin ehkä sitten myöhemmin. Toisaalta vuosipassin hintaan ei tarvitsisi käydä kuin 11 kertaa uimassa ja olisi jo omillaan verrattuna kertalippujen hintoihin. No eipä tarvitse nyt päättää.

Tänään oli ihana aurinkoinen syyspäivä eilisen myrskyn jälkeen ja päästiin me lopulta ennen viittä pihalle reiluksi tunniksi. Sitä ennen oli kyllä jos jonkinlaista kahnausta. Huomenna mennään Mikon kanssa katsomaan SJK-Ilves ottelua voittamillani lipuilla (onneksi sain varattua liput ennen puhelimen katoamista, sillä ainoa numero oli tekstiviesteissä siinä) ja jatketaan taloharrastusta. Mulle meinasi jo paniikki iskeä, kun alkoi tuntua, että toinen katsottu kohde olisi meille, mutta onneksi appiukko löysi siitä jälkeenpäin niin paljon vikaa, ettei kannattanut edes tarjousta tehdä. Huominen kohde on sellainen, että jo lähtökohtaisesti tiedetään ettei sitä haluta, mutta tarvitaanhan niitä referenssejäkin. Siinä on niin hervoton piha, ettei todellakaan ole meidän kohde.

Olen myös tosissani harkinnut osallistuvani syöpäyhdistyksen "Sen hetken muistan ikäni" -kirjoituskilpailuun. Katsotaan nyt, jos löytäisin hetken, jolloin rustaisin pohjan, josta lähteä muokkamaan tekstiä.