Viime vuonna: Välipäivä

Vuosi sitten torstai oli välipäivä ja odotin perjantaille määrättyä leikkausta. Kotoa minua kävivät katsomassa Mikko, Iida, äitee ja appi. Toinen leikkaus jännitti huomattavasti enemmän etukäteen kuin ensimmäinen. Olin ehkä pääsemässä vähän kärryille siitä, että oikeasti mun päässä on jotain pahempaa vikaa kuin migreeni, kun siellä oli jo yksi tikkaus ja odotin, että kallo avataan toisenkin kerran. Toisaalta oli ensimmäinen puhtaasti odottelupäivä ja ehdin ajatellakin... Muuten vietin päivän sängyssä lukien ja telkkaria katsellen.

Työpäivä meni ihan hyvin. Olin jälleen kotiapäästyäni vähän väsynyt, mutta en aivan niin pahoin kuin eilen. Viikonloppu on äärimmäisen tervetullut. Tänään vein lähimpäni syömään tavallista hienommin (vien sut Ainu sitten, kun tuut Suomeen). Ruoka oli hyvää ja joustin sen verran periaatteistani, että ruuassani oli jopa hieman perunaa.

Unhodin kertoa aiemmin pari päivää sitten saamastani kyselystä, joka oli Taysin teholta ja koski elämänlaatua. Oli mukava vastata, joka kysymykseen paras vaihtoehto :). Koska oikeasti vain epilepsia ja Mikko rajoittavat mun menemisiäni ja tekemisiäni. Toinen väsyttää ja tekee hölmön olon ja toinen tuntee mut liian hyvin ja tietää, että voin vetää itseni aivan piippuun, kun mopo lähtee käsistä.

Iitu oli vielä tänään kotona, mutta tuli mukaan syömään. Toipilas Iida on ikävä kyllä tullut äitiinsä ja on äärimmäisen ärsyttävä toipilas. Joten kun tulin kotiin, oli täällä Iituun ja kissaan kypsänä oleva Mikko ja kitisevä lapsi. Kissa teki tasaisesti tuhojaan. Nöpöliinin suurin ongelma on sen huomiohakuisuus (ihana kissa, joka haluaa aina silloin syliin, kun yrittää tehdä jotain koneella tai Mikko esim. maalata miniatyyrejään) ja se kynsii kaikkea muuta paitsi kynsimiseen ostettuja tavaroita. Uusi bravuuri on ovenpielilistat. Ja nyt se on alkanut omimaan tavaroita omiin leikkeihinsä. Hakee tavaroita tiskipöydältä ja niitä sitten löytyy mistä vain. Eikä se opi millään. En oikein tiedä kuinka huonoja tapoja saisi karsittua. Pöydältä oon nakannut sen alas lukemattomia kertoja niskavilloista, mutta siitä ei ole mitään apua. Oma tekeminen ja kipu, eivät yhdisty sen aivoissa millään. Toisaalta pöydälle hyppimisen kieltoa ei voi opettaa oikein palkitsemallakaan... Onneksi sillä on kestoleluja, joiden perässä ryntäilee, kuten vessapaperirullat.