Jossain vaiheessa kortisonitippa ja korvatulpat olivat alkaneet auttamaan niin, että pystyin hieman nukkumaankin yöllä (viereisessä kopissa ollut mies kuorsasi valtavasti). Neurologi tuli aamulla kertomaan, että minut siirretään Tampereelle, kunhan ambulanssi ehtii. En saanut edelleenkään syödä, koska odotettiin tarkempaa tietoa siitä, pääsenkö leikkaukseen akuuttipotilaana jo samana päivänä. Mikolle oli soitettu, että kannattaa nyt tulla katsomaan, ja hän ehti juuri paikalle tuomaan kirjan ennen kuin ambulanssiväki tuli paarien kanssa hakemaan. Se oli yhtä sähinää. Ambulanssikuljetus on todella mielenkiintoinen, kun sillä kuskattaessa ja maakuultaan paareilla mennessä kaikki suuntavaisto katoaa. Silloin todella kokee olevansa muiden armoilla.
Ambulanssista kirjoittelin tekstiviestejä ystävilleni ja kuoron johtajalle, että nyt kävi näin. Tiesin, että sukulaisten tietotoimisto on niin tehokas, että siellä kyllä sana leviää tehokkaasti, joten keskityin muuhun tiedottamiseen. Olin alusta lähtien sitä mieltä, että ainoa tapa suhtautua tähän on avoimuus. Ehkä logiikka, jolla tiedotetut ystävät tulivat valikoiduttua ei ollut aukoton, mutta tiedottelinpa kuitenkin.
TAYS:issa minut vastaanotettiin ensiavussa. Siellä neurokirurgi anestesialääkärin kanssa tulivat katsomaan minua ja jo siinä vaiheessa oltiin päädytty kuvien perusteella siihen tulokseen, että kyseessä oli pahanlaatuinen kasvain ja mulle puhuttiin leikkauksesta, sädehoidosta ja mahdollisista sytostaattikuureista. Mutta en yhtään yhdistänyt asioita syöpään. Ensiavusta minut lähetettiin Neurokirurgiselle osastolle odottamaan. TAYS:issa olin kolmen hengen huoneessa ja käytävällä oli kaikkien huoneiden yhteiset vessat/suihkutilat. Ovia ei lukittu, vaan ulkopuolella oli lappu, joka olisi pitänyt muistaa kääntää. Kerran yllätin yhden faarin asioiltaa.
Muistaakseni vielä samana iltana Hanna ystäväni tuli katsomaan minua. Ja kyllä minä sitä lohduttavaa olkapäätä tarvitsinkin, vaikka en tajunnutkaan vielä mistään mitään. Oli kyllä ihana kun sai halata rakasta ystävää ja vain itkeä surua ja ahdistusta pois. Jotain sain syödä iltapäivästä ennen seuraavaa paastoa.
Tänään olin töissä ja kuorossa. Nyt sitten opettelen niitä joululauluja, jotka jäivät vuosi sitten opettelematta (onneksi niitä on vain pari). Meillä on myös täysi tohina Abba-spektaakkelin valmistelussa, eli joka viikko puskee uutta laulua treeniin. Helppojahan nuo periaatteessa ovat, mutta hieman teettää kuitenkin uutta haastetta tuo laulaminen engelskaksi. Töissäkin alkaa olla pöytä jälleen täynnä asioita. Pari kuukautta siihen menikin, että täyttyi, vaikka teenkin vain 60 % työaikaa. Nyt kuitenkin olen jo ihan tyytyväinen, että työaika pitenee 80 %:iin ensi viiikolla, niin tulee puolitoista tuntia lisää aikaa tehdä töitä. Toki se on sitten jostain muusta pois.
Mietin tuossa matkalla kuorosta kotiin tullessa, kun kuorosisko kertoi omasta burnoutistaan, että tietyllä tapaa tämä syöpähän oli itsellenikin jonkinlainen raskaan ajan purku ja ehkä edessä olisi ollut burnout jollain tapaa joka tapauksessa. Syöpä pysäytti minut kerrasta aika pitkäksi aikaa. Jouduin opettelemaan itsehillintää ja joudun opettelemaan edelleen. Minun luonteeseeni kuuluu kerätä kaikkea mahdollista tekemistä ja kun lähes vuoden ehdin kulkea muualla töissä, olivat päivät pitkiä ja elämä pelkkää työtä ja muita velvollisuuksia. Perheelle ei jäänyt aikaa ja siitä Mikkokin on nyt jälkikäteen huomautellut ja pelkää, että se toistuu, kunhan pääsen oikein vauhtiin. Nytkin Abba-spektaakkeliin voisi ilmoittautua pienempään porukkaan, joille tulisi pari kolme tanssia enemmän ja mua niin himottaisi, mutta tiedän, että kevät tulee joka tapauksessa esityksineen olemaan aika raskas, etten saa ilmoittautua. Suunnilleen näillä sanoilla asian ilmoitin jo johtajallekin. Nyt täytyy vain työntää omat mielihaluni sivuun ja tyytyä koko kuoron osuuksiin ja toivoa, että jaksan edes ne vetää läpi.
Iitu oli edelleen toipilaana kotona ja on vielä huomisenkin, jos sitten torstaina pääsisi hoidon Halloween naamiaisiin. Olisihan se kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti