Tämä "leppoisa" päivä alkoi, kun veimme Iitun hoitoon. Seuraavaksi menimme siivoamaan hieman meille (ehkä hieman enemmän tuli tehtyä kuin alunperin ajattelin) ja kävimme pesettämässä auton päältä ja imuroimme sisältä. Tämän jälkeen olin aivan poikki ja jäin kuuntelemaan rentoutusnauhaa autoon, äiteen vielä hakiessa kukkaruukkua Biltemasta. Nauhan virkistävä vaikutus ei aivan piisannut, vaan nukuin sytostaattien ottamisen jälkeen puolentoista tunnin päiväunet. Katottiin me vähän vanhaa suomalaista elokuvaa, joten kai tämä leipäilystä kävi aamun jälkeen.
Iidan hoidosta noudon jälkeen lähdimme kävelylle, jotta Iitu pääsi pyöräilemään. Tänään taas oli niitä päiviä, kun sekään ei sujunut. Periaatteessa tyttö oli hyvällä tuulella koko illan, mutta silti kaikki vähän vastusti. Ainakin kaikki, mitä hänen olisi pyynnöstä pitänyt tehdä. Alan niin ymmärtämään tässäkin asiassa äitiäni, joka monesti oli melkoisen äkäinen. Iltatöiden jälkeen oli varmaan todella kiva tulla väsyneenä kotiin, kun me muut olimme eläneet kuin pellossa. Isä murjotti sängyssä ja me Ainun kanssa töllötettiin videoita. Huomaan etenkin väsyneenä niin paljon itsessäni samoja piirteitä äitiini verrattuna. Voin vain ihailla, kuinka äidinäiti hoiti kodin, lapset ja navetan/sikalan, enkä muista hänen herpanneen kuin muutaman kerran minuunkaan, vaikka vietin siellä paljon aikaa. Lähinnä nekin kerrat johtuivat Ainun kiusaamisesta tai kiroilusta.
Pyöräilyn jälkeen puhaltelimme saippuakuplia, kunnes auringossa tuli niin huono olo, että pelkäsin epilepsian jälleen yllättävän. Onneksi niin ei käynyt. Iitunen vietti koko illan yksikseen pihalla keräten lehtiä ja maahan pudonneita kukkien terälehtiä.
Tässä sytoviikolla olen miettinyt, että olen aika lailla päässyt peloistani. Toivon näiden ajatusten tarkoittavan sitä, että olen vihdoin pääsemässä sinuiksi syöpäni kanssa. Tiedän, että kyseessä on vakava sairaus, johon todennäköisesti joku päivä vielä kuolen, mutta tällä hetkellä tämän kasvaimen kohdalla voitto näyttäisi olevan minun. Seuraavan kasvaimen ajankohdasta tai sen taistelun tuloksesta ei voi tietää, mutta kaikkeni yritän silloinkin ja jo ennen kaikkeni yritän, että kasvaimen uusimiseen menisi mahdollisimman paljon aikaa. On myös mahdollista, että voin joutua jäämään sairaseläkkeelle suhteellisen nuorena, mutta toivotaan, että Mikko on siihen mennessä löytänyt oman alansa. Syöpä on todella kurja, mutta tavallaan myös armollinen sairaus. Se ei yleensä tapa tai vie toimintakykyä yhtä nopeasti kuin esimerkiksi sydänkohtaus tai aivoinfarkti. Tällöin jää aikaa järjestellä asioita, toteuttaa vielä haaveitaan ja tottua asioiden etenemiseen. Olen ehkäpä ennenkin kirjoittanut tästä, mutta nämä asiat ovat pyörineet paljon mielessäni viime aikoina.
Jaminähänenmurjottanut...
VastaaPoista