Tänään kävin paikallisliikenteen turvin sairaanhoitajan vastaanotolla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tein noin pitkän reissun ilman ketään tuttua mukana (sädehoitomatkoja ei lasketa). Jälleen uusi voitto! Keskustaan mennessä sattui bussiin tuttava, jota en ollut nähnyt yli vuoteen. Keskustasta sairaalalle ja sitten taas sairaalalta keskustaan juttelin vanhan rouvan kanssa. Aivan mukavaa oli jutella, mutta hieman turhan usein hän totesi "voi lapsi parkaa" tarkoittaen minua. Näinhän se on, mutta voivottelu sai mielialani aika matalalle, kun muuten olin niin iloinen linja-autolla kulkemisesta. Onneksi olen joutunut kuulemaan aika vähän voivottelua tähän mennessä. Toinen ärsyttävä asia, mitä ihmiset voivat sanoa on "Voi kyllä mä tedän miltä susta tuntuu." No ei voi tietää, jos ei ole suunnilleen saman ikäisenä sairastanut aggressiivista syöpää pienen lapsen vanhempana! Tätäkään en onneksi ole kokenut paljoa.
Veriarvot olivat tällä kertaa kohdillaan, joten voin aloittaa neljännen kuurin maanantaina suuremmalla annoksella. Lisäksi sain 5 mg melatoniinireseptin. Sairaanhoitaja kuulosti lähinnä kiinnostuneelta melatoniinin mahdollisista vaikutuksista syövän hoidossa. Mietin, että olisikohan rauhoittuminen kolmannen kuurin aikana antanut elimistölle paremmat edellytykset palautua sytostaatista kuin toisen kuurin jälkeen, kun olin niin väsynyt liiasta rehkimisestä kuurin aikana...
Reissu oli kuitenkin niin jännittävä ja väsyttävä, että lepäilin sängyssä kolme varttia tultuani sieltä, ennen kuin lähdettiin kauppaan. Kauppareissulla vein myös epilepsiarannekkeeni kultasepänliikkeeseen, jotta siinä olevan laatan takapuolelle laitetaan mun nimeni. Onpahan jotain apuja henkilöllisyydestä, jos tuuperrun vaikka lenkille, jolloin mulla ei tietenkään ole käsilaukkua mukana.
Jälleen sekä Mikko että minä ollaan sillä tavoin väsyneitä, että huomaa ensi viikon pitkän viikonlopun eri osoitteissa tulevan tarpeeseen. Kurja olo tulee itsellekin tästä tiuskimisesta, vaikkei oikeasti toiselle mitään pahaa tarkoitakaan. Ja sitä kautta omat ajatukset muuttuvat taas hetkeksi synkiksi. Miettii aikaa, kun minua ei enää ole... Kaduttaako kuinka moni asia, kun loppu lähestyy jne. Riitely aiheuttaa siis paljon pidemmän ajatusketjun kun voisi äkkiseltään kuvitella.
Käytiin illansuussa 2,7 km lenkillä. Kaiken lisäksi osuttiin iltapäivän ainoaan puolipilviseen rakoon ja juuri sateen alta pois. Täydellinen ajoitus! Pakko oli päästä kävelylle, kun viikonloppu on niin kiireinen ja ensi viikolla taas sytot, jolloin ei kannata kauheasti rehkiä, ettei se taas kostaudu väliviikoilla. Tosin olen miettinyt jos tekisin ihan pientä lenkkiä esim. puolta kilsaa sellaisina sytopäivinä, kun ei ole muuta menoa. Pakko kuitenkin muistaa ihan oikeasti levätäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti