Retkellä Paukanevalla

Sain katsottua Hercule Poirot -elokuvan eilen ilman kummempia oireita. Mutta ihanaa oli kuitenkin, että sain nukkua tänään niin pitkään kuin jaksoin eli reiluun aamu kahdeksaan. Olo oli takkuinen, mutta samalla ihanan raukea, kun lopullisesti nousin yhdeksän jälkeen ylös.

Aamu oli jälleen valtaisaa häslinkiä, niin kuin aina täällä. Lopulta päästiin kaupassa käymään, jonka jälkeen minun oli pakko jonkin aikaa lepäillä ennen kuin lähdettiin retkelle. Lähdimme liikkeelle Lehtisalon laavun suunnasta ja kuljimme 3,4 km reitin. Matkan pituuteen nähden Iitunen jaksoi todella hyvin ja pienin jatkamishoukutteluin. Reitti oli onneksi helppokulkuista: suodatinkankaalla ja kivituhkalla päällystettyä polkua tai uusia pitkospuita. Ehkä parikymmentä metriä oli metsänpolkua juurakoilla. 

Matka oli pisin Iidan tähän mennessä itse kävelemistä matkoista ja laavulla syödyt eväät tulivat todella tarpeeseen. Ne toimivat myös hyvänä kannustimena kun lasta alkoi kävely väsyttämään. Kyllä matkan pituus oli myös omilla äärirajoillani näin sytoviikon jälkeen. Onneksi Iidan vuoksi oli pakko kävellä äärimmäisen hitaasti, joten en päässyt kävelynopeudella ajamaan itseäni piippuun. Ja oli aika rohkeaa äidiltäni lähteä meidän kanssa moiselle retkelle. Mikko ei sitä olisi suostunut tekemään.

Yritimme jälleen kerätä Luonto-Liiton kevättuulilajeja, mutta emme nähneet kuin koivut hiirenkorvalla. Leskenlehtienkin kukinta alkaa olla ohitse. Aurinkoisena päivänä pitkospuilla olisi hyvinkin saattanut nähdä sisiliskonkin.

Jo reitin varrelta äitini keräsi hieman maitohorsman versoja ja kotiin päästyä keräsimme vielä vuohenputken versoja salaatiksi. Retkellä olimme noin 3,5 tuntia, joten päivän ruoka syötiin vasta puoli seitsemän jälkeen. Siinä välissä lepäsin vartin verran. Huomenna aion nukkua, levätä ja ottaa muutenkin rennosti. Enintään pieni kävely ulkosalla, mutta ei mitään suurempia ponnistuksia.

Tällaisia mukavia retkipäiviä pitäisi tehdä enemmän. Fyysinen väsyminen rentouttaa mieltä ja kehoa ja retkikävely vaihtelevassa ympäristössä tekee hyvää sekä Iitulle että minulle. Notski ja eväät tuovat tietenkin oman tunnelmansa retkeen, vaikka itse syönkin lähinnä leipää, teetä ja jälkiruokana banaania (Kahdella muulla oli makkaraa, leipää, herkkupullaa ja teetä/mehua).

Ihan mukava on ollut huomata, että kortisonin lopettamisen jälkeen valtaisa syöntitarve on vähentynyt ja oikeasti syön lähinnä silloin kun on nälkä. Toki joskus lipsuu hieman huvi- tai tapasyömisen puolelle (iltapalahan on syötävä, kun siihen on totunnut, vaikka nälkä ei olisikaan). Lisäksi makean nälkä on niin paljon vähentynyt, ettei edes hedelmiä tee kauheasti mieli, koska ovat niin makeita. Enpä olisi tammikuussa uskonut. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että voisi uskaltaa maistaa jotain perinteisiä herkkuja, koska tietää, ettei se pääty enää luovuttamiseen ja ahmintaan.

Nyt on kuitenkin oikeasti nälkä näin illalla, joten menen kaivelemaan kaappeja iltapalan toivossa.