Kaikenlaista sairaanhoidosta yleensä päiväkuulumisten lisäksi

Ei tullut kohtausta illalla! Aamukin meni aivan hyvin. Vielä kun kohtauksettoman ajan voi laskea viikoissa, niin jännitys pysynee yllä, mutta luulisi sen helpottavan kun voi siirtyä kuukausien laskentaan. Toivotaan oikeasti, että lääkitys alkaisi olla nyt kunnossa. Ikävä kyllä jatkuvasti kuulee tarinoita, kuinka puolen vuoden tai kahden vuoden kohtauksettoman ajan päästä on taas alkanut tulemaan tajuttomuuskohtauksia tai muuta ikävää. Itsellä painaa tässä se ajaminen. Haluaisin ajoluvan takaisin, mutta haluaisin myös luottaa siihen, että en aja onnettomuutta kohtauksen vuoksi.

Aamusta oli fysioterapia. Niska-hartiaseutu alkaa olla ihan kohtuullisen hyvässä jamassa nyt. Kallon pohjaan sattui eniten hierotuista alueista ja alaselästä tuli nyt uusi kohde. Se on jännä kuinka ihminen on todella kokonaisuus, kun alaselästä painettiin, niin tuntui se myös pakaran alla takareidessä. Vajaan tunnin lepäilyn jälkeen lähdettiin Mikon kanssa kolmen kilometrin kävelylle. Eikös sitä sanota, että kävely on parasta lääkettä alaselkäkipuihin...

Meidän aamuaurinkoiselle, viime vuonna istuttamani, pääsiäisnarsissit olivat tulleet kukkaan. Pääsiäisnarsissit, jotka olivat ruukussaan paahteessa ja sateessa kiven päällä ja syksyllä tökkäsin vielä maahan. Niistä on tullut todella söpöjäja lyhyt vartisia. Aukeamattomia kukkia on vielä vaikka kuinka ja toisessakin kohtaan, johon niitä istutin, on myös nuppuja jokin verran.

Nyt on hieman maristava lehtien otsikoinnista, kuinka se ja se kunta moittii sairaahoitopiirin kasvaneita menoja. Ymmärrän kyllä asian kuntatalouden näkökulmasta ja kuinka se on kunnassa aina kaikilta muilta ektoreilta pois, kun sairaanhoitopiiriltä tuleva lasku suurenee ja se on maksettava, vaikka samalla kuntien muista tehtävistä on säästettävä tavalla tai toisella. Mutta tällaisena potilaana, jonka hoito on luultavasti siitä kalleimmasta päästä, niin poden huonoa omaatuntoa hoitoni kustannuksista. Sairaanhoitopiirin kiinteistöjä remontoidaan ja uusia kiinteistöjä on suunnitteilla, joten väkisinkin näiden osuus on valtaisa koko sairaanhoitopiirin taloudesta ja mahdollisesti jopa isoin osa kuluu kaikkeen kiinteistöihin liittyvään, mitä kaikki kunnat eivät hyväksy. Kaikki kunnathan säästävät aina kiinteistöjen remonteista ja lykkäävät niitä aivan viimeiseen saakka (on tainnut sairaanhoitopiirikin tehdä näin), mutta sitä suurempihan se lasku sitten lopulta on kun ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin korjata tai purkaa ja rakentaa uutta. Mitä sille pieni ihminen kuitenkaan mahtaa, että tuntee kuuluvansa osaltaan tähän kuntatalouden turmioon. Oma työpaikkanikin on kunnassa, johon toivottavasti pääsen palaamaan ensi syksynä, joten mulle joudutaan maksamaan palkkaakin... Ja monien mielestä niin turhasta virkatyöstä kuin ikinä vain mahdollista. En nyt kuitenkaan haluaisi kuolla kuntien talouden vuoksi, joten tässä on vaakakupissa hyvin paljon itselläni.

Lisäksi luin tänään YLE:n nettisisvuilla 2013 olleen uutisen siitä, kuinka HYKS oli hävinnyt oikeustaistelun, kun ei ollut sustunut lähettämään potilasta Ruotsiin hoidettavaksi. HYKS:in kirurgi oli lopettanut hyvin harvinaisen syövän leikkaushoidot, antanut elinaikaa puolesta vuodesta kahteen vuoteen ja hylännyt uppsalalaiskollegan lähetteen pyynnön muka kokeellisena hoitona, vaikka sitä oli harjoitettu kyseisessä sairaalassa jo kymmenen vuotta ilmeisen hyvin tuloksin. Potilas lähti Uppsalaan yksityisenä potilaana lainarahoilla. HYKS joutui korvaamaan hoidoista aiheutuneet kustannukset potilaalle kahdeksan vuotta leikkauksen jälkeen. Mikähän siinä on, ettei Suomessa kovin mielellään kokeilla mitään oikeassti uutta, vaikka tutkimustietoakin olisi. Tässä on kuitenkin kyse ihmishengistä, ja ikävä kyllä monesti melko nuorista ihmisistä. Juuri niistä, joiden pitäisi tuottaa yhteiskunnalle verovaroja tekemällä töitä ja lapsia. Kun oikeasti jossain keksitään hyvä hoito, niin onhan paljon järkevämpää käyttää kerralla paljon rahaa hänen parantamiseen, jolloin hänestä voi tulla vielä tuottava osa yhteiskuntaa. Toki se on riskisijoitus, mutta riskisijoituksethan ovat yleensä tuottavimpia. Ja kyllä minusta potilas kuitenkin ottaa suurimman riskin, kun laittaa oman hekensä peliin.

Samalla myös mietin, kuinka suuri säkä itsellänikin lopulta oli syövän löytymisen suhteen. Oireet tulivat niin nopeasti, ja kun terveyskeskuksessa vahvinkaan koktaili migreenilääkkeitä ei auttanut, niin lääkäri konsultoi neurologilta kuviin laittamisesta. Sattui vain sanomaan hoitajalle minun läsnä ollessani, että jos sieltä vastaa se ja se, niin vastauksen tietää jo etukäteen (rivien välistä
ymmärsin, että joku neurologi ei mielellään laita kuviin). Kuitenkin kotoaan vastannut päivystävä neurologi oli sitä mieltä, että ehdottomasti kuviin ja perus röntgenkuvien jälkeen pistettiin päälle magneettikuvauslaitteisto ja saatiin tarkemmat leikkeet. En muista enää neurologien nimiä, jotka siinä mainittiin, mutta mulle jäi niin ihana kuva päivystävästä neurologista, joka tuli tuulipuku päällä kertomaan huonoja uutisia. Nehän näki heti kuvista, että kyseessä on pahanlaatuinen kasvain. Matkalla neurologian päivystysosastolle (tai jotain) hän jo kysyi haluaisinko tavata henkisen ensiavun henkilön, johon vastasin kyllä. Varmasti yksi parhaimpia päätöksiäni koko sairauden aikana. Koska päivystäjänä sattui olemaan kyseinen ihana neurologi asiat etenivät pikajunavauhtia niin, että viikon päästä olin toipumassa jo kahdesta leikkauksesta.

Tänään käytiin taas yhdessä Mikon kanssa juttelemassa. Siellä tuli puheeksi, että minä ja Iida otetaan vähemmän yhteen nykyisin. Vasta kotona tajusin, että useampikin kasvipotilas on sanonut, että kortisoni on aiheuttanut äkäisyyttä. Eli ehkä olen rauhoittunut ja pinna pidentynyt kortisonin loppumisen myötä. Mutta nyt taas huimaa, joten täytyy siirtyä ehkä hetkeksi tölläämään jotain ja sitten nukkumaan, kunhan Iida nukahtaa ensin.