Kahden endorfiinihumalapäivän jälkeen kärsin krapulasta ja pidin tietoista rokulipäivää. Kaikki meillä vietti rokulipäivää. Eilinen ilta meni kaikilla myöhäiseksi: Iida pääsi sänkyyn vasta kymmeneltä, itselläni mei puolille öin ja Mikko kotiutui vasta kahdelta yöllä. Onneksi Iida nukkui lähes puoli yhdeksään aamulla.
Minun päiväni meni pitkälti vaakatasossa kirjoja kuunnellen ja lueskellen, Mikko on pelaillut PC-pelejä parvella ja Iida tuijottanut DVD-ohjelmiaan. Tuntui, että tällainen rauhoittuminen omiin oloihinsa tuli kaikille tarpeeseen, vaikka kyllähän tekemättömät kotityöt jatkuvasti muistuttelivat itsestään (vessanpesu, uuninpesu, kasvava pyykkivuori jne.). Mutta kun olin aamupäivällä antanut itselleni luvan ja päättänyt viettää rokulipäivää niin päätin kerrankin olla itsepäinen myös tässä asiassa. Ainoastaan tein pitsaa kukkakaalipohjalla ruuaksi, porkkanamehua ja Iidan kanssa pestiin keittiön kaapin ovista plättejä pois, mutta vain vähäsen. Mutta tähänkin pätee se, että mitä taakseen jättää sen edestään löytää, joten huomenna on melkoisen kiiruhinen päivä kaikkine pakkamisineen sun muineen (no uuni saa odottaa vielä kesäkuulle). Pihalle meistä kukaan ei työntänyt edes nenäänsä, mutta siellä satoikin suuren osan päivästä. Aina välillä mietin, pitäisikö pyörä ottaa esille ja lähteä käymään apteekissa, mutta sitten kuitenkin olo oli sen verran hutera, että päätin aloittaa pyöräilyn viime syyskesästä jatkuneen tauon jälkeen vähemmän tuulisena ja lämpimämpänä päivänä.
Edelleen olen todella iloinen, vaikka uhmaikäinen kiristääkin hermoja. Mutta se kuuluu asiaan. Taas olen uskaltanut kaivaa mieleni sopukoista niitä haudattuja unelmia, vaikka en ääneen niistä puhukaan ainakaan, ennen kuin hoidot ovat oikeasti loppuneet.
Itseäni helpottaa näiden uutisten jälkeen lähteä Meri-Kaarinaan sopeutumiskurssille, mutta Mikkoa tuntuu todella kovasti ahdistavan kurssille meno ja se, että on kuitenkin kyse viiden päivän sessiosta. No varmastikaan kaikkeen ei tarvitse osallistua, kunhan osaisi jotain täkyjä ottaa muiden omaisten kanssa pidettävistä ryhmäkeskusteluista. On kuitenkin eri asia olla omainen kuin sairas.
Eiköhän se sopeutumiskurssi loppujen lopuksi anna eväitä teille molemmille. Muutamalla avioliittoleirillä olleena, yleensä ihmiset vapautuu jossain välissä, kun tajuavat, että kokemuksissa on paljon samaa ja oikeasti puhutaan asioista samalla tasolla - ainaskin suunnilleen. Eikä Anssi oo aina kauheen mielellään lähteny, mutta aina, jopa huonoilta leireiltä on jäänyt jotain käteen. Muistan Norjan leiriltä pariskunnan, jossa miesosapuoli kieltäytyi sanomasta sanaakaan koko leirin aikana. Häntä selvästi ahdisti koko touhu. Mutta loppuvaiheessa, jopa hänessä näkyi jonkintason vapautuminen, ja kun huoltsikalla tavattiin, sanoi hymyillen ystävällisesti ja reippaasti hei ja näkemiin.
VastaaPoista