Sopeutumiskurssi

Kurssilla ensimmäisenä iltana käytiin Mikon kanssa kavelemässä läheisessä metsässä niin kuin muinakin päivinä perjantaita lukuunottamatta. Voiko näin upeita paikkoja ollakaan. Suuria tammia, nupullaan olevia kieloja merenä jaloissa, valtavasti valkovuokkoja, sinivuokkoja (muutama vielä kukkikin), kevätesikkoja, jo kukkivia kevätlinnunherneitä, hiirenportaita, pähkinäpensaita, metsälehmuksia, taikinamarjapensaita jne. Suorastaan mietin miksi asua Etelä-pohjanmaalla, kun on näin hienoja paikkoja. Mutta kyllä pohjalaisessa karuudessakin on oma viehätyksensä. Aavat pellot, ojittamattomat suot (ne vähäiset) ja karut kalliot.

Tiistaina vedin uikkarit ensimmäisen kerran jalkaan ja menin vesijumppaan. Tänä päivänä oli myös vertaisryhmäkeskustelut ja sattui vielä niin, että puolet potilaista sairastivat glioblastomaa, joten muodostimme oman ryhmän ja keskustelu oli hyvin antoisaa. Aikaa/keskusteluita oli vain liian vähän (yksi kahden tunnin keskustelu). Mikko kävi yksinään metsäkävelyllä tänä päivänä ja illalla kävimme yhdessä ajelemassa saarilla, kun lintsattiin yksi sosiaalietuusluento.

Keskiviikko oli ahdettu todella täyteen ohjelmaa. Ensimmäinen luento lintsattiin jälleen, kun se oli otsikoitu vanhentumiseen liittyvänä (ilmeisesti oli paljon muutakin, mutta otsikko ei kuulostanut lupaaavalta) ja aamu oli upea, jolloin paljon ihanampaa oli lähteä metsään kävelemään. Päivän aikana oli musiikkiterapiaa, mindfull body tunti ja psykologin luento. Vaikka psykologin luento oli tuttua asiaa, olisi vaikka seuraavana päivänä ollut mielenkiintoista eri ikäryhmittäin pohtia noita asioita, sillä elämäntilanne vaikuttaa sairauden kokemiseen, sairauden kautta vastaan tuleviin luopumisiin jne. Luennon aikana sain kaksi ahaa-elämystä, eli keksin niitä kohtia, joissa sairauden käsittely on selkeästi harpannut eteenpäin kohti hyväksymistä. Ensimmäinen hyppäys tapahtui kun kodin ulkopuoliset asiat alkoivat kiinnostaa jälleen sillä tasolla, että halusin päästä itse osallistumaan niihin ja toinen harppaus tapahtui kun uskalsin jälleen miettiä vanhoja haaveita ja esittää toiveita tulevalle elämälle. Takapakkeja on tullut, mutta ne kuuluvat asiaan. Koen olevani tällä hetkellä sairauden hyväksymisen puolella jossain passiivisen hyväksynnän ja mahdollisuuksien tutkimisen välimaastossa. Ymmärsin myös kuinka paljon sairauteen liittyviä asioita jouduin omaisen näkökulmasta käsittelemään Mikon sairauteen liittyen ja koen saavani tuosta kamalasta henkisestä prosessoinnista nyt voimia omaan taisteluuni. Ehkäpä hieman keinojakin. Ainakin tunnen itseni paremmin.

Torstaiaamun yleinen aivokasvain luento oli lääkärin pitämä. Ja ne ovat joka kerta yhtä masetavia. Onneksi tällä lääkärillä ei ollut yhtään ainutta prosenttilukua esityksessään, mutta kävihän esityksestä hyvin ilmi glioblastoman huonot ennusteet ja se, että itse kuulun siihen heikoimpaan ryhmään. Ja joka kerta sen ääneen kuuleminen masentaa, vaikka tietää, että juuri tämän faktan vuoksi olen niin valtavasti panostanut ravintoon, liikuntaan ja nyt yritän opetella erilaisia rentoutumisetekniikoita. Iltapäivällä käytiin Turku kiertoajelulla, joka oli mielenkiintoinen. Ilta vietettiin tätini seurassa Ruissalossa ja hänen kotonaan. Mukavaa oli, kun ei ollut kiire mihinkään.

Perjantaina oli vielä luento potilasoikeuksista ja hoitotestamentista. Kaiketi sellainen täytyisi jossain vaiheessa tehdä, mutta ehkäpä vasta hoitojen jälkeen ja ainakin aluksi lähinnä koskemaan yllättäviä onnettomuuksia, joissa voidaan antaa tehohoitoa tai sitten ei.

Maanantaina huomasin jo, että pitkät automatkat eivät oikein sovi minulle tällä hetkellä. Tutustumiskierroksella, jouduin jo napsaisemaan rauhoittavan välttääkseni suurempia epioireita. Kotimatkalla jouduin napsaisemaan ensimmäisen rauhoittavan jo heti päästyämme Turun kaupungista moottoritielle. Seuraavan napsaisin Sastamalassa. Mietin, että ovatko oireet kuitenkin enemmän paniikkioireita, kun joutuu olemaan pidempiä aikoja paikallaan suljetussa tilassa ja sitten se paniikkioire voisi laukaista jonkun nypläyksen. Onneksi nypläykset pysyivät poissa ja nyt on jo kotona tuntunut paremmalta, vaikka edelleenkään en pidä mahdottomana pieniä nypläyksiä illan mittaan. Joka tapauksessa paluumatkaa hankaloitti se, että osasin jo pelätä mahdollisia oireita, eli täysin psykologinen juttu.

Sastamalassa kävimme katsomassa matkalla Pyhän Olavin ja Pyhän Marian kirkkoja. Aina näyssä käyntiä on mietitty ja koskaan ei olla saatu aikaiseksi. Nyt on aika tarttua tekoihin, jos jotain haluaa nähdä.

Pyhän Marian kirkolle ajellessa ympärillä oli valtaisasti laulujoutsenia, jotka hyvä että väistivät tieltä pellon puolelle läähestyvää autoa. Mahtavat olla jo riesa läheisille maataloille.