Ikkunat ovat kirkkaina ja päivä saa paistaa sisään

Aamun ilonaihe oli uudelle alkuluvulle pudonnut paino. Ei se tokikaan paljoa ole pudonnut, mutta näyttäähän 84 alkuinen paljon paremmalta kuin 85 tai 86 alkuinen. Vielä toki pudotettavaa on paljon. Olen myös alkanut mitata mahan ympärystääni, joka ei niin millään pienene. Tarvitsisin oikeastaan jotain apuja jo siihen, miten tällaista venynyttä löllöä saisi pienennettyä edes jonkin verran.

Meillä oli vertaisfoorumilla jälleen puhetta eliniän ennusteista glioblastomapotilailla. Nykyisin ennuste alkaa olla jo lähemmäs 30 % potilaista hengissä kahden vuoden päästä. Aina tämä tieto aluksi vähän masentaa, mutta nytkin päätin, että aivan ehdottomasti aion kuulua tuohon sakkiin. Haluan saattaa itseni elämäni kuntoon, jos se vaikka auttaisi. Epilepsian hyvä puoli saattaa olla se, että minun on pakko alkaa kulkemaan kävellen ja pyöräillen eri paikkoihin, jolloin arkiliikunta lisääntyy huomattavasti entisestä. Jopa bussilla kulkeminen vaatii enemmän kävelyä kuin autoon istuminen kotipihassa ja huristaminen kohteeseen.

Olen ajatellut siirtyä aluksi bussin käyttäjäksi ja toivottavasti sitten myöhemmin pyöräilijäksi, ettei hovikuskini tarvitse enää kuljettaa minua joka paikkaan. Hänelle oli sanottu omassa terapiassaan, että minä olen lievä este hänen parantumiselleen. Eipä tuo ihme ole, koska aiheutan huolta ja vaivaa omilla sairauksillani ja voinnillani. Tietenkin haluan keventää Mikon taakkaa niin, että yritän toimia mahdollisimman omatoimisesti. Toisaalta luulin myös, ettei hän halua päästää mua itsekseni liikkeelle, jos jotain sattuu... Ei auta kuin kokeilla itsenäistä liikkumista.

Katsottiin tänään vähän yhteistä kalenteria ja todettiin, että aika menee jonnekin niin nopeasti, ettei juuri mitään ehditä tekemään. Juhannus tuntuu olevan jotenkin aikaisessa ja mun sytokuurit, sopeutumisvalmennusviikko ja monet muut tähän sairauteen kuuluvat asiat määrittelevät elämää nyt niin pahoin. No aiemmin työ on tehnyt saman, joten enpä tiedä onko tämä yhtään sen kummempaa lopulta. On vain todella ikävä sanoa Mikolle aina, että tämä nyt on tällainen kesä/syksy/talvi/kevät, kun saman on joutunut sanomaan nyt jo useampana vuonna, eikä hän ole päässyt mökille harrastelemaan. Mökillä touhuaminen on oikeastaan ainoa tapa hänelle rentoutua.

Nyt on ikkunat pesty (paitsi saunasta ja Mikon valtakunnasta parvelta). Tosin pesijä oli anoppi ja minä hoitelin vain ikkunalautojen, tuuletusluukkujen ja ulko-oven pesut. Mutta anoppi oli tarjoutunutkin pesijäksi jo kuukausia sitten, joten toki hyödynsimme tarjouksen. Seuraava operaatio on uuninpesu. Saas nähdä koska se toteutuu.

Mikko haki Iidan rattailla. Iida oli innoissaan kun mummo oli vielä täällä ja sai mummosta hetkiseksi leikkikaverin, kun kävimme hoitamassa Mikon kanssa yhden asian. Kun pistin takkia päälle Iida sanoi surkeana "Minä viihtyisin paremmin, kun sinä et lähtisi minnekään." Antoi vielä lähtösuukonkin, vaikka sanoin, että tulemme aivan pian takaisin.

Meillä oli imuri keskellä lattiaa aamupäivän siivouksista ja mummon lähdettyä Iida ilmoitti haluavansa imuroida. Laitoin johdon seinään ja Iida imuroi varmaan puolisentuntia. Olihan täällä jo imuroitu aiemmin, mutta jos toinen sai siivousinnostuksen, niin eihän sitä voinut topputellakaan.

Tänään alkoi jälleen viimeinen väliviikko ennen seuraavaa sytostaattikuuria.