Minun lapsuudenkodissani pääsiäissunnuntain aamiainen on aina kuulunut oleellisena osana pääsiäisen viettoa. Tänään kehitettiin vähän parempi aamiainen myös Mikon kanssa ensimmäistä kertaa. Se tuntui niin mukavalta, että suunniteltiin ottaa yhteinen, katettu aamiainen, uudeksi joka sunnuntaiseksi perinteeksi. Eipä pöydässä kovin erikoisia asioita ollut: vastapuristettu appelsiini-/sitruunamehu, keitetyt kananmunat, leipää, kahvi/vihreä tee ja yhdet suklaat (lapsena pääsiäisaamiaispöytään on kuulunut aika paljon suklaata ja etenkin mignon munat, mutta sairauteni vuoksi meillä suklaan määrää rajoitettiin) sekä lautasliinat. Vain muutama kuukausi sitten leipä oli sitä tavallista aamupalaa, mutta nykyisin syömme vain keitettyä puuroa tai tuorepuuroa aamuisin, joten leipä on varsin harvinaista erikoisuutta aamupalalla. Näin tavat muuttuvat nopeasti.
Iida vietiin puoliltapäivin mummolle yökylään, vaikka olikin taas hieman kipeä. Mutta siitä oli puhuttu paljon ja sitä odotettiin niin kovasti, ettemme raaskineet kieltää vierailua, kun mummokin oli valmis vastaanottamaanyskivän ja lämpöilevän Iitusen. Iidan vietyämme kävimme vanhemmillani päiväkahvilla.
Iltapäivästä kotiin tultuamme naapuri oli täydessä pihan pihlajien kuritusvauhdissa ja pyysi apuun kantamaan oksia. Mikko hieman leikkasi vielä pihlajia asiantuntevammin ottein, jonka jälkeen siirryimme leikkaamaan kovalla kädellä toista marja-aronia pensasaitaamme. Lopulta teimme aika pitkään ulkotöitä poutaisessa säässä. Ruuan jälkeen menimme vielä tekemään pieniä hommia pihalle (korjaamaan hiekkalaatikon kantta, pätkimään leikatut oksat sopiviksi jäteasemalle kuljetusta varten ja sen sellaista). Uskomatonta kuinka pitkään on valoisaa ja auringonpaistetta nykyisin.
Täytyy myöntää, että aika mukavaa on ollut kotona taas ilman Iidaa. On voinut vapaasti touhuta ulkona. Toivottavasti en ole onnistunut provosoimaan epilepsiaani. Taas on mennyt puolitoista viikkoa edellisestä kohtauksesta (koputan puuta). Olen miettinyt, johtuiko kouristuskohtaus lopulta kortisonin vähennyksestä eli lääketasapainon muutoksesta. Mun olisi varmaan pitänyt soittaa neurologiselle pooliklinikalle kouristuskohtauksen jälkeen, mutta se jäi tekemättä. Näin ollen ei lääkitystäkään ole rukattu. Epilepsiaa yleensä hoidetaan lisäämällä lääkkeitä ja jos enää ei voida lisätä, niin vaihdetaan. Toisaalta sanotaan, että jokainen kohtaus tuhoaa aivoja, joten niitä yritetään välttää. Ehkä tiistaina täytyy soittaa sinne...
Epilepsiaa olen muutenkin miettinyt viime päivinä. Jotenkin tuntuu, että tuleeko sivutuotesairaudesta se, joka lopulta estää mua palaamasta töihin ja tavallaan normaaliksi ihmiseksi... Saanko koskaan ajolupaani takaisin, uskallanko olla yksin tai Iidan kanssa yötä tai muuten pitkiä aikoja, uskallanko käydä pitkillä lenkeillä, uskallanko käydä uimassa jne. Olen facebookissa vertaisryhmässä ja jotenkin se tuntuu lisäävän lähinnä ahdistusta, sillä tietenkin siellä on paljon niitä, joilla lääkityksellä ei ole saatu kohtauksia kuriin. No toivotaan parempaa tulosta kuitenkin mun kohdalla.
Nyt katsotaan vielä elokuvaa ja syödään varmaan intialaisia linssisipsejä ja vähäsen raakasuklaata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti