Lähimmäisten olemassaolon tärkeys

Aamupäivä meni rattoisasti lepäillessä ja silti pitkin päivää väsytti. Olen taas saanut vähän edistettyä Anticancer-kirjaa ja tällä hetkellä olen osiossa, joka käsittelee mielen ja kehon yhteyttä. Vielä en ole saanut päiväohjelmaani omaa kehoon keskittymistä, mutta kyllä mä sen vielä saan. Viimeistään siinä vaiheessa kun olen mökillä pois tietotekniikan ulottuvilta. Kirjassa oli aivan hyvä keino yrittää tyhjätä mieli kynttilän liekkiä tuijottamalla. Se saattaisikin toimia.

Toinen mielenkiintoinen asia oli tietenkin perheen tärkeydestä, mutta myös ystävien merkityksestä. Tutkimuksessa oli todettu, että niillä rintasyöpää sairastavilla naisilla, jotka pystyivät nimeämään kymmenen ystävää oli nelinkertainen todennäköisyys selvitä sairaudesta kuin niillä, jotka eivät pystyneet nimeämään. Olen onnellinen, sillä pääsin kymmeneen vain lyhyellä miettimisellä, vaikka olen aina ollut huono pitämään yhteyttä. Ja olen niin onnellinen teistä, joiden kanssa ystävyys on jälleen lämmennyt sairastumiseni jälkeen. Lisäksi minulla on läheinen suku, jonka kanssa pidetään yhteyttä harvakseltaan mutta säännöllisesti. Ja olen saanut kunnian päästä osaksi naiskuoroyhteisöä, joka on ollut uskomattoman kannustava ja aina joku muistaa muistuttaa, että kuulun edelleen porukkaan, vaikka olenkin ollut pitkään poissa. Sosiaalinen ympäristö ehkäisee epätoivoa ja auttaa tuntemaan, että on osa yhteisöä. Kun on yhteydessä muihin ihmisiin ja ympärillä on itselleen tärkeitä henkilöitä, lisääntyy elämänhalu ja taistelutahto. Niiden muidenkaan vuoksi ei tahdo luovuttaa, vaikkei toki itsensäkään vuoksi.

Meillä on ollut kirjastosta lainassa yksi Babar-kirja, jonka lopussa Babar ja Seleste puhuvat siitä, kuinka vaikeaa lasten kasvattaminen on, mutta silti lapset ovat ihania, eikä ketään heistä vaihtaisi pois. Iitu aina odottaa tätä kohtaa ja sanoo sitten "Minäkään en vaihtaisi sinua pois!" ja halaa. Voiko lapselta saada ihanampaa ja toisaalta raskaampaa kommenttia, kun koko ajan kuitenkin on olemassa pieni pelko siitä, ettei näe Iitulin kasvua kovinkaan pitkälle. Muutenkin tänään luin Meidän Perhe lehdestä lastenkodissa kasvaneesta juttua, joka sanoi, että hänellä on äidin kokoinen aukko elämässään. Ja Anticancer-kirjassa käsiteltiin kuoleman hyväksymistä. Raskaita ajatuksia on siis tänäänkin ollut pohdinnassa.

Pitkästä aikaa haettiin Iidakin kävellen hoidosta. Noin 4,5 km ja jaksoin hyvin. Edellinen kerta oli toinen päivä toisesta kuurista, jonka jälkeen olin aivan loppu ja sitä edellinen ennen toista kuuria. Joten siitä on monta viikkoa.

Tänään laitoin hakemuksen aivosyöpäpotilaiden sopeutumiskurssille, joka on tarkoitettu potilaalle ja lähiomaiselle. Nyt toivotaan, että päästään sinne. Ilmoitin itseni kasvissyöjäksi mutta epäilemättä joudun antamaan periksi jonkin verran kaikista ruoka-ainerajoituksistani.

Nyt mietin, pitäisikö soittaa ensiapuun, kun naama hohkaa punaisena. Edellisellä kertaahan se ennakoi epikohtausta, mutta oli vain toispuoleinen. Nyt molemmat posket ja otsa hehkuvat. Pistin jo aloevera suihketta, mutta eipä se ainakaan parantanut tilannetta. Tai sitten menisikö vain nukkumaan ja toivoisi sen menevän ohitse aamuun mennessä...