Itselleen armollisena olemisen vaikeus

Yksi vaikeimpia asioita on ollut luovuttaa vanhoista tavoistaan ja hyväksyä se tosiasia, ettei pysty kaikkeen mihin ennen. Tai että joutuu muuttamaan omia käyttäytymismallejaan, jotta sairaus pysyy paremmin taka-alalla. Viime yönä heräsin jossain vaiheessa ja aloin murehtimaan joulukorttitehdastani. Normaalisti olisin noussut ylös ja tullut tekemään kortteja, jotta asia saadaan pois päiväjärjestyksestä. Viime yönä tunnin valvottuani siirsin petini olohuoneeseen ja otin nukahatamislääkettä äänikirjan kanssa ja päätin, että on tärkeämpää nukkua ja jos kaikki eivät joulukorttiaan saa ennen joulua, ehtii se välipäivänäkin. Ja jos en kaikille saa tehtyä joulukorttia, ostan syöpäsäätiön valmiiksimaksettuja ja laitan niitä. Ei kuulosta isolta asialta, mutta oli henkisesti melkoinen ponnistus.

Päivän mittaan kortteja on kuitenkin valmistunut, mutta jouduin lopulta toteamaan, että kaikkea ei valmiiksi saa. Lihaskireys alkoi taas pahentua ja jouduin luovuttamaan ennen kuin olisin ollut valmis. Katotaan mitä saan huomenna aikaan ja jos en joulumerkeille ehdi, niin laitetaan sitten ykkösenä menemään ensi viikolla.

Uusi rasite ja myös opettelun aihe on perfektionistin tyytyminen vain sinnepäin jälkeen. Nukkumislääke ilmeisesti aiheuttaa jonkin asteista käsien tärinää, joten korttien viivat eivät ole aivan suoria. Toisaalta edelleen yritän ajatella, että tärkeämpää on saada unta kuin täydellisiä joulukortteja. Ainakin olen yrittänyt tehdä niitä tässäkin tilanteessa. Muuten olen nukkunut viime yönä ainakin lähemmäs 7 tuntia, vaikka valvoinkin välillä lähemmäs puolitoista tuntia. Ei siis lainkaan huono. Ehkäpä siis käsien tärinä on kuitenkin pieni, vaikkakin ärsyttävä vaiva kokonaisuudessa.

Iidalla oli tänään myös hoitopaikan joulujuhla. Se oli äärimmäisen liikuttava tilaisuus mulle. Etenkin kun yksi hoitaja tuli vielä tsemppaamaan, niin en taas saanut kyyneleitä pideltyä. Tietenkin tällaisiin joulujuhiin liittyy aivan erityinen tunnelma (Iitu suopui ensimmäistä kertaa esiintymään muiden lasten kanssa ilman äidin tukea) ja epävarmuus siitä, kuinka monta joulujuhlaa saa vielä nähdä. Toivottavasti oikein monta! Mutta tässä itkuasiassakin on pitänyt opetella hyväksymään se, että herkillä mennään joka ikinen päivä. Vaikka aina olen ollut itkuherkkä, ei se koskaan ole ollut kovin mukavaa, eli en ole koskaan siihen itsekään tottunut. Nyt on kai pakko hyväksyä sekin ominaisuus, koska se korostuu entisestään.

Ihanaa tänään oli Iitun juhla ja se, että jaksoin mennä sinne. Päivä oli muutenkin kohtuullinen ja käytiin vielä pakastuvassa illassa pienellä lenkillä (900 askelta). Nyt kyllä tuntuu vähän kurjalta, joten täytyy mennä nukkumaan. Taisi tulla kuitenkin tehtyä liian pitkään niitä kortteja...