Viikonloppu on ovella

Tänään työasiat ovat tulleet vastaan parillakin tavalla. Seinäjoen ympäristönsuojelusta työkavereilta tuli tällainen ihana joulukukka, jonka ansiosta Mikko voi huoahtaa helpotuksesta, kun mun ei enää tarvi mankua sitä tuomaan joulukukkaa. Vain muutaman kyynelen tirautin kun paketti, kortti ja paljon terveisiä tuotiin. Kyllä vain tällainen merkitsee paljon ja antaa toivoa siitä, että vielä virassani aloitan joku päivä, vaikka aloitus menikin niin pieleen kuin vain ikään voi mennä.

Toinen muistutus tuli taksimatkalla. Vaasassa käyntien aikana kolmas kimppakyyti oli tänään. Ja mukaanhan tuli asiakas ensimmäiseltä Seinäjoen ympäritönsuojelun kesältäni. Pysyin kyllä visusti hiljaa yhteisestä menneisyydestämme, sillä hän oli silloin kovasti toista mieltä asioista eli ei ollut asian vireillepanija ja kovasti vielä väärässä kun meni tukkimaan rajaojaa. Soitteli mulle kertaalleen perjantai illan häirikköpuhelunkin. Voi miten mukavaa olisi päästä töihin setvimään ojariitaa tai muuta ikävää valitusasiaa. Paljon mieluummin tekisin sitä, kun kävisin Vaasassa sädehoidoissa ja söisin kasan lääkkeitä päivittäin, mutta aina ei voi valita.

Vaasan reissu meni muuten kohtuullisesti torkkuen äänikirjan kanssa. Kyllä äänikirjat ovat vain hyviä. On jotain aivan muuta mihin keskittyä kun alkaa ahdistamaan tai muuten tulee hömelö olo. Yleensä sitä rentoutuu siinä samalla ja olo normalisoituu sopivasti.

Eilinen oli tosiaan rankka päivä, eikä se toki nyt aivan yhdessä yössä voikaan muuttua muuksi, ainakaan toiseen äärilaitaan, vaikka taisin viime yönä nukkua ainakin lähemmäs kahdeksan tuntia. Olen nyt kokeillut parina yönä naapurin tädin vinkkiä, ja pitänyt patjan päällä lampaantaljaa ja peittona täysivillavilttiä. Villapeti on lämmin eikä hiosta niin kuin keinokuidut ja kyllä se rentouttaakin. Ainakaan en ole enää hikoillut samassa määrin kuin aiemmin näinä parina yönä. Myös se auttaa, että olen muuttanut nyt kokonaan olohuoneeseen patjalle. Nyt on tilaa ympärillä hengittää. Iitu on taas kipeänä ja makuuhuoneessa on pidetty uv-ilmankostuttajaa, joten senkään vuoksi siellä ei ole ollut kiva nukkua, kun muutenkin on hikoillut niin kovasti.

Ei jaksanut tänään lenkille, eikä edes kauppaan, vaikka päikkäritkään eivät oikein maistuneet. Oikein ylpeä olin kuitenkin siitä, että tynkäreissun (eli kaupassakäyntiyrityksen jälkeen) tein iltapalaksi puolukkavispipuuroa. Jotain siis kuitenkin jaksoin. Ja laittelin vähän pyykkejäkin aiemmin. Taas täytyy keräillä pieniä iloja kun väsy on pahentunut. Huomenna pitäisi vähän tehdä siivoja anopin kanssa, mutta saas nähdä kuinka siinä käy. Anoppi siivoaa ja minä makaan sohvalla ja komennan... Toivottavasti nyt edes Iitun kanssa jaksan leluja keräillä ja jotain pienempää tehdä.

Tässä on aika paljon ympärillä ollut keskustelua siitä, mitä minulle voi sanoa ja miten sanat eivät riitä tai ne tuntuvat liian vähäisiltä tai että ne eivät muka auta. Vastaan nyt oman näkemykseni asiaan täällä blogissa. Itse koen, ettei tällaisessa tilanteessa ole oikeita tai vääriä sanoja, ei latteuksia tai mahti-ilmaisuja. On vain sanoja, joilla osoittaa välittävänsä. Todella paljon taistelutahtoa saan ympärillä olevilta ihmisiltä, sillä ei täällä maailmassa mukava olisi yksin kulkea. Toisinaan parhaat asiat tulevat vertaistukiryhmistä toisinaan ihmisiltä, jotka oikeasti tunnen. Olette siis kaikki tärkeitä!