Ja niin kuin olin varma, ettei näitä enää tule. Illalla sain ensin pienen nykinykikohtauksen ja siitä jonkin ajan kuluttua lähti tulemaan kunnon kouristuskohtaus. Jännä oli huomata, että kyllä ne heti lähtökohtaisestikin tuntuivat erilaisesti, vaikka silmien puutumisesta molemmat lähtevätkin liikkeelle. Kouristuskohtaus käänsi heti päätä ja puhe sammalsi, mutta sain kuitenkin huudettua Mikolle, että nyt tulee isompi kohtaus. Mikko kavereineen sai mut lattialle ja sitten menikin taju. Tämä oli elämäni kolmas oikea kouristustajuttomuuskohtaus.
Olin laittanut kohtauslääkkeen lääkehyllyni perimmäiseen nurkkaan varmana siitä, ettei sitä tarvittaisi. No se siitä varmuudesta. Onneksi Mikko löysi lääkkeen, kun eilen satuttiin puhumaan sen sijainnista syöpäkuntoutusohjaajan luona aamulla. Eniten mua harmittaa, että jälleen ajo-oikeuden takaisin saaminen siirtyy monta kuukautta (jos nyt koskaan saan takaisin) ja Mikon luottamuksen takaisin saaminen siihen, että pärjään kyllä, vie myös oman aikansa. Onneksi itsestä tuntuu, ettei ainakaan akuutisti jäänyt pelkotiloja niin kuin viimeksi. En yhtään tiedä, mikä kohtauksen stimuloi eilen. Onko aivoissa ollut vain pitkään kertymää, joka piti päästellä pihalle vai tapahtuiko eilen jotain ihmeellistä. En ainakaan ole keksinyt mitään. Joku ehdotti kirkasta kevätaurinkoa, mutta onhan noita kirkkaita päiviä ollut... Vähän olin vienyt parhaan terän miesten pelistä. Ylläri.
Tällä kertaa en oksentanut, mutta kun lattialta nousin olivat pohkeet aivan tajuttoman kipeät, eivätkä jalat meinanneet kantaa. Lisäksi kaulan lihakset ovat olleet kipeät. Ja aina kun sanotaan kohtausten väsyttävän, niin ei vain tullut uni mulle. Toki melkoisessa tokkurassa mut autettiin sänkyyn. Jouduin kuitenkin pyytämään pahoinvointiöääkkeen, nukkumislääkkeen ja vielä imovaneakin, kun meni niin myöhään, ettei melatoniinia enää saanut ohjeen mukaan ottaa. Tänään luonnollisesti jäi Iidan hakureissu väliin ja oli mukava elokuvapäivä. Jätin smoothiet ja mehutkin tekemättä, kun sen verran olo oli takkuinen ja jo ruuan tekeminen tuntui riittävän rankalta. Kävin kuitenkin auringonpaisteessa auttamassa naapuria oksasilppurin kanssa puolisentoista tuntia.
Mikko hoiti Iidan aamulla hoitoon ja minä kömmin sängystä vasta kahdeksan aikaan tekemään meille aamupalaa. Kiltisti otin myös huonoonoloon pahointointilääkkeen aamupäivästä. Raunon liikkuva parturipalvelu kävi jälleen ajelemassa mun tukan pois. Tällä kertaa Iidakin oli todistamassa tapausta ja Iidasta ja Sarista tuli oikein hyvät kaverit. Sari lupaili alustavasti lähteä meidän kanssa Touhutaloilemaankin jossain vaiheessa.
Huomenna on jännä nähdä, mihin saakka Mikko mun kanssa uskaltaa lähteä. Alun perin oli tarkoitus käydä lounaalla ja vähän kaupassa, mutta tähän on saattanut hyvinkin tulla muutoksia. Niin kuin sanoin, vaikeinta on saada takaisin Mikon luottamus siihen, että pärjätään julkisissakin paikoissa, kun sitä ei ole vielä koskaa täysin saavutettu tähänkään mennessä. Lenkki saattaa jäädä tekemättä huomennakin, mutta sen näkee sitten. Ainakin täytynee uudestaan lähteä pienestä liikkeelle. Tympeää. Ja tänään täytyy mennä ajoissa nukkumaan, jotta saa nukkua riittävästi ennen Iidan heräämistä. Huomena on onneksi muskaripäivä, joten tarvitsee ensisijaisesti selvitä aamupalasta ja saada vaatteet päälle.
Ehkäpä tämä on niitä päiviä, kun on hyvä kerätä päivän positiivisia ylös: Sarin vierailu, auringon paiste, iltapalavohvelit, hyvä ruoka, ainakaa vielä ei ole tullut oireita minkään tasoisesta uudesta kohtauksesta, Mikko lupasi hieroa kun saa Iidan nukahtamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti