Elinikäenusteet romukoppaan ja muuta pohdintaa

Olen jatkanut tänään Anticancer-kirjaa ja se on herättänyt kovasti ajatuksia. Kun olen tähän asti ahdistunut kaikenlaisista elinaikaennustekäyristä, niin nyt vielä vahvemmin ymmärrän sen, ettei niitä kannatakaan katsoa ainakaan jos ne ahdistaa. Kaikilla ennustekäyrillä on mediaani ja keskiarvo, joista toinen tai molemmat annetaan ja yleensä käyrä nousee jyrkemmin kuin laskee, mikä osaltaan synkentää ennustetta. Eli käyrällä on pitkä häntä, eikä ole mitään syytä epäillä, miksi en voisi kuulua sinne paremmalle puoliskolle mediaania/keskiarvoa. Puoltavia tekijöitä ovat kuitenkin ikä, jo nyt tekemäni parannukset elintavoissa ja positiivinen mieleni. Ennusteet eivät myöskään erottele eri ikäluokkia tai sitä, millaiset elintavat sairastuneilla on tai kuinka pitkällä syöpä oli ennen kasvaimen löytymistä. Ja Ennuste aina perustuu menneeseen tietoon, jolloin mediaani ja keskiarvo todennäköisesti jatkuvasti siirtyvät pidemmän eliniänennusteeseen hoitojen kehittyessä ja tiedon lisääntyessä syöpähoitoja tukevista elintavoista ja ruokavaliosta.

Syöpä on joka kerta shokki sairastuneelle. On kuitenkin sairastuneesta kiinni, miten hän asian ottaa. Näkeekö sairauden pelkkänä tuomiona vai jopa mahdollisuutena. Tietenkin itsekin olen ollut ja olen edelleen järkyttynyt, suruissani, paniikissakin välillä siitä, kuinka juuri minulle tämän ikäisenä on tullut tällainen kohtalo. Mutta tehdessäni muutoksia elintapoihini ja kokiessani oloni aiempaa paremmaksi, näen tämän myös pakottavana mahdollisuutena. Ilman näin suurta shokkia ja pysäytystä en olisi pystynyt muuttamaan elinitavoissani mitään, vaan olisin jatkanut entiseen malliin sokerin kyllästämää elämääni, syöden äärimmäisen vähän tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, lievästi ylipainoisena (kun ei tämän ikäiselle ja pienen lapsen äidille ulkonäkö ole iso asia) sekä liikkuen aivan liian vähän. Nyt tiedän, että kun kortisoniturvotuksesta pääsen, täytyy minun saada ne muutama ylimääräinen kilo pois jo syöpätaistelua helpottaakseni ja toisaalta, miksi en onnistuisi ruokavalion muutosten ja lisääntyneen liikunnan myötä suhteellisen helpostikin.

Ja toistaalta, jos tämä meidän perheessä piti jollekin sattua, niin ehkäpä minä olin kuitenkin paras vaihtoehto, koska en lannistu helposti, olen syntymäpositiivinen ja ratkaisukeskeinen (kuten hoen koko ajan) ja koska pidän pääasiassa huolta perheen ruokataloudesta. Näin ollen Mikko ja Iida joutuvat väkisin ohessa muuttamaan omaa ruokavaliotaan monipuolisempaan ja parempaan suuntaan. Nyt jo Mikko liikkuu meidän lyhyehköillä kävelyillä enemmän kuin kuukausiin. Ja kun vielä vähän kuntoni kasvaa, niin haetaan Iidaa yhdessä hoidosta rattailla. siitä Iidakin varmasti tykkää. Odotan myös pyöräilykauden alkamista. Tiet sallisivat jo pyöräilyn, mutta ilma on edelleen liian kylmää niskalleni, joten senkin täytynee odottaa kortisoniturvotuksen laskua tai sitten sään todellista lämpenemistä. Mikon pyörähän varastettiin alkusyksystä, joten täytyy varmaan ostaa uusi pyörä hänelle, jos hän vain antaa. Vakuutuksestakin tuli melkein koko uuden pyörän hinta, joten olisi syytä sallia, että ostan korvaavan jopon.

Toki minulla on vielä paljon tehtävää sen suhteen, että oikeasti ymmärrän olevani muiden lailla kuolevainen ja hyväksyn sen edes jollain tasolla. Oma kuolema ei ole päällimäisenä mielessä koskaan, vaan se on jotain, joka tapahtuu vain muille. Monet suruitkut tarvitaan vielä ennen kuin voin löytää mielenrauhan asian suhteen (jos sittenkään täysin). Puolitoista vuotta sitten muumi-mummoni sai aivovaurion ja oli pitkään vain unessa. Tuolloin itkin paljon muumia ja hänen mahdollista pikaista kuolemaansa niin nuorena, vain 79-vuotiaana. Joten miksi en surisi omaakin tulevaa kuolemaani ja luopumista monista asioista, kunhan se ei jää päällimäiseksi ja aiheuta toivottomuutta. Uskon surun ja itkun puhdistavan ja onneksi suru on klimppi, joka pienenee joka itkulla. Onneksi en tiedä milloin oma aikani tulee, mutta tuskin asian käsittely haittaa ketään, sillä se myös kannustaa tarttumaan hetkeen ja tilaisuuteen.

Tänään oli jutteluaika yleissairaalapsykiatrisella sairaanhoitajan kanssa. Vähän käsiteltiin viime viikonloppuakin ja todettiin, että ehkäpä päällimmäisin tunne kuitenkin oli suru eikä niinkään ahdistus/paniikki. Allekirjoitan tämän täysin. Toisaalta suru on tunne, joka kuluu ja pienenee pikku hiljaa (kuten totesin jo aiemmin), joten itse pidän tätä parempana vaihtoehtona. Itku auttaa paremmin siihen kuin kokonaisvaltaiseen kaiken jumittavaan ahdistukseen.

Lisäksi juttelimme kehon ja mielen yhteydestä ja miten yhteyden löytäisi paremmin. Mindfullness voisi antaa tähän apuja. Toinen juttu on se, olenko luonteeltani sellainen, joka saa parhaan avun meditatiivisesta lähestymisesta vai onko kuitenkin hyvänolon tunteen ja yhteyden löytäminen itselleni luontaisempaa musiikin, liikunnan ja luonnon kautta. Kaikkea kannattaa tietenkin kokeilla, mutta jos rentoutumisesta tulee suorittamista (mikä on kohdallani aivan mahdollista), niin olen pahasti hakoteillä ja stressi vain kasvaa. Kaikkea myös oppii kun on motivoitunut, aloittaa vähästä, eikä vaadi itseltään liikaa heti. Toisaalta en ole vielä koskaan liikunnassakaan päässyt niin pitkälle, että keho vaatisi liikkumaan lisää, vaan aina olen joutunut potkimaan itseäni liikkeelle. Nyt motivaatio on kohdillaan liikkumisenkin suhteen ja tunnen ensimmäistä kertaa pakottavaa tarvetta lähteä kävelyille, koska tiedän sen tekevän hyvää. Eli edelleenkin syy on järkiperäinen, mutta sisältä lähtevä, eikä lainkaan pakottava eli olisinko tässäkin oppinut jotain.

Ylipäätään minulla on aika suuri riski siihen, että suoritan ja alan stressata tätä kaikkea itsehoitoa niin paljon, että se osittain kääntyy itseään vastaan. Suorittaja perfektionistin suuri kompastuskivi. Tämänpä vuoksi päätin antaa itselleni hieman armoa terapian jälkeen ja menimme syömään thaimaalaiseen, vaikka se tarkoitti sitä, että jouduin heittämään roskiin loput kvinoan idut. Kuulostaa pieneltä asialta, mutta se oli melkoisen suuri myönnytys itselleni. Lisäksi aion tyhjätä kaappeja anopille ja äidilleni ruuista, joita kukaan muu meillä ei ole syönyt tai on nykyään korvattu terveellisemmillä vaihtoehdoilla. Pullat on nyt toistaiseksi omalta osaltani leivottu ja riittävästi uutta tulee anopin uunista, joten menköön esimerkiksi loput valkoiset vehnäjauhot sinne.

Thaimaalaisen ravintolan seisova pöytä hävisi ehdottomasti Siniselle Paprikalle salaattipöydän annin ja ruuan tuoreuden puolesta. Ihan hyvää ruoka oli, mutta ei varmaan mennä sinne uudelleen lounaalle. Sitä paitsi kun vaihtoehtoja alkaa olla kymmenkunta tulee aina syötyä liikaa. Vähempi ja yksinkertaisempikin riittää ja itselle jäisi parempi mieli.

Iitu oli koko päivän aamupäivästä lähtien poissa. Ensin muskarissa ja sitten Kauhavalla muumia ja vanhaa-ukkia katsomassa. Todella hienoa, että Iida on oikein innoissaan minunkin isovanhemmistani, eikä ainakaan pelkää heitä sen vuoksi, että ovat vanhoja.

Päivä on ollut vähäsen väsynyt, joten varmaan ensi viikolla pienennän jälleen nukkumislääkeannostani. Kävelin sairaalanmäeltä Huhtalan kaupan pihaan (alamäkeä) ja iltapäivällä lähdettiin vielä sauvakävelylle. Yhteensä kävelyä tuli 0,8 km + 2,8 km. Ymmärrän, että sairaalat on monesti rakennettu korkealle esimerkiksi tulvariskien minimoimiseksi, mutta kyllä Seinäjoen sairaalakin on sen verran suuren (ja sen ainoan) mäen päällä ja vielä parkkipaikalta aika jyrkkä nousu kävellen, että varmistetaan hyvin kaikkein heikkokutoisimpien jääminen matkan varrelle. Nyt ei itselle nousu parkkipaikalta tunnu enää aivan ylivoimaiselta, mutta kyllä se sitä oli vielä kuukausi sitten. Mikko hieroi vähän niskakyttyrää ja nyt seuraillaan mitä se tykkäsi siitä. Jos huomenna ja sunnuntainakin kokeilisi ja maanantaina olo on vielä hyvä lyhyen hironnan jäljiltä, niin voisin tilata fysioterapeutille ajan, kun olen saanut lähetteen jo marraskuussa.