Stressipohdintaa

Olipas eilen mukavaa Sorjassa. Kuoro on ehdottomasti positiivista energiaa lataava harrastus, josta en todellakaan halua luopua. Harjoitusten aikana ei oma sairaus tai muutkaan arkihuolet ennätä päässä edes käväistä. Hieman kauhulla ajattelen uusien kappaleiden määrää, jotka jossain vaiheessa täytyy osata ulkoa, vaikka mulla ei niin kiire olekaan kuin muilla, eikä niitä oikeasti ole kuin muutama. Hyvää aivojumppaa ja kuntoutusta sanojen opettelu myös on.

Kaikenlaisia harjoituksia täytyisi saada päivään mahdutettua ja pelkään tästä itseni kuntouttamisesta tulevan jo stressiä. Uusimpana asiana tolisi hyvä harjoittaa tasapainoa, sillä huomasin eilen, ettei yhdellä jalalla seisominen ole enää millään lailla itsestäänselvyys. Toki yhdellä jalalla seisomista pystyy treenaamaan Iitunkin kotona ollessa, joten ihan kaikkea ei ehkä tarvitse yrittää mahduttaa päivähoitoaikaan. Tai ehkäpä mun täytyy tehdä itselleni kuntoutusohjelma niin, että eri päivinä on hieman eri jutut... Toisaalta se voisi helpottaa, mutta entäs niinä päivinä kun en ehdi tai saakaan syystä tai toisesta tehtyä kirjattuun ohjelmaan merkittyä harjoitetta. Siitä saan luultavati vain valtaisan morkkiksen ja entistä pahemman stressin, joten ehkei se olekaan vaihtoehto. Stressinhallintaa täytyy harjoittaa näköjään jo sairaslomalla.

Eilen pohdin stressin osuutta omaan sairastumiseeni. Olinhan monta vuotta etsinyt töitä ja kiihtyvällä tahdilla 2014 vuoden alusta lähtien sitä vakivirkaa, jonka vuoksi hyppäsin aika monessa työhaastattelussa hieman eri puolilla Suomea. Minulle on ollut selvänä jo pitkään, mitä haluan tehdä isona. Mikolla visio tulevasta ammatistaan on ollut aina huomattavasti epämääräisempi, joten hän on myös ollut se joustavampi osapuoli kokeillessaan erilaisia juttuja. Tämä on johtanut siihen, että jossain vaiheessa päätimme, että muutamme sinne mistä minulle löytyy vakityö. Nyt se sattui löytymään Seinäjoelta, joten olemme täällä jumissa ainakin jonkin aikaa, vaikka Mikko on viihtynyt huonosti paikkakunnalla.

Mutta palatakseni viime vuoteen, joka oli aika paha stressivuosi kokonaisuudessaan. Vaasassa töissä kulkeminen oli todella kuluttavaa. Omaa vapaa-aika ja perheelle annettavaa aikaa oli aina liian vähän, mistä podin huonoa omaatunto. Jaksaminen oli aika ajoin vähäistä, etenkin kun samalla yritti hakea töitä. Työ oli kuitenkin mielenkiintoista, mutta luultavasti otin siitäkin aika paljon paineita (en kyllä silloin myöntänyt sitä kenellekään, edes itselleni), koska halusin olla hyvä ja onnistua mahdollisimman hyvin (aika luonnollisia tavotteita luulisin, kun tekee pätkätöitä ja yrittää saada jossain päin jatkoa). Samalla olen kokenut olevani vastuussa meidän arjen pyörittämisestä, vaikka Mikko on tehnytkin osansa käytännössä, jotta ylipäätään olen voinut käydä Vaasassa asti töissä ja harrastaa kuoroa. Stressihän on aina itseaiheutettua. Olen kontrollifriikki, jolla on valtaisa tarve päteä ja kokea itsensä tärkeäksi. Tämän vuoksi olen luultavasti halunnutkin pitää langat käsissäni, enkä ole jakanut vastuuta niin paljon kuin olisin voinut.

Kun sain viran ja oli lopettamassa työt Vaasassa iski se valtaisa niskasärky, jonka johdosta kasvain löydettiin, joten ainakin stressihormonit (kortisoni) luultavasti pitivät aivopaineen kurissa (jolloin niitä täytyi olla kohtuudella veressä). Sitä mikä tai mitkä tekijät syövän on aiheuttanut (stressi, huonot ruokailutottumukset, liikunnan puute, ympäristökemikaalit, kännykän säteily jne.), on mahdotonta tietää jälkikäteen, mutta voisin kuvitella ettei stressi ainakaan pienin tekijä ole ollut.

Onneksi jälleen kerran olen luonteeltani sellainen, joka ei ihan kaikkea murehdi. Stressi aiheutuukin minulle ennemmin liian paljosta tekemisestä, itselleni ylimääräisten ja joskus turhienkin asioiden kahmimisesta (pätemistarve) ja aikataulujen mättämisestä. Kyvyttömyyden tunteesta, kun en pystykään kontrolloimaan kaikkea ja ehdi toteuttamaan kaikkea mitä haluaisin. Paljon on siis opeteltavaa tässäkin suhteessa ja sanaa "ei" on myös pakko alkaa viljelemään enemmän, vaikka kuinka olisi mukavia juttuja tulossa. Tai ainakin niistä asioista, joita teen, täytyy oikeasti saada itsekin hyvää mieltä ja mielenrauhaa (kuten kuoro).

Päivällä käytiin yhdessä terapiassa ja pohdin sielläkin vielä vähän tätä stressiä. Aika haastava aihe. Saa nähdä palaanko aiheeseen vielä jossain vaiheessa, kun pääsen Anticancer-kirjassa mielen harmoniaa käsittelevään osioon.

Terapian jälkeen haettiin Iitu kärryillä hoidosta ihanassa auringon paisteessa. Mikko on vuorostaan jälleen kipeä, joten tällä kertaa hänen kuntonsa meinasi loppua, eikä luonnollisestikaan tehty yhtään ylimääräistä lenkkiä. Nytkin raukka össyn kössyttää tuolla kuumeessa. Tämä kevät on hankalaa, kun hikoaa helposti ja katupöly rasittaa kurkkua. Hieman eri reittiä kun käveltiin, tuli matkaa 3,4 km.

Iidan kanssa jäätiin pihaan vielä harjoittelemaan polkupyörän kanssa ja Iida sai jo poljettua aivan itsekin, niin ettei tarvinnut enää työntöapua koko aikaa. Pihan keinussa neiti myös onnellisena keinui vähäsen. Nyt on syöty päivällinen ja Iida katsonut Oliver elokuvan jälleen. Seuraavaksi alkaakin olla iltapala aika ja Iidan nukkumaan meno.