Hyvää naistenpäivää!

Tämä on blogini sadas viesti. Aika uskomatonta. Ja minusta on myös uskomatonta, että teitä on aika paljon, jotka olette ainakin vilaisseet kaikkia päivityksiäni. Vaikka tämä on päiväkirja ja sillä tavoin kirjoitettu, olette te lukijat todella tärkeitä, koska koen saavani jakaa asioita ihmisten kanssa, jotka välittävät perheestämme näissä uusissa haasteissa. Joten kiitos!

Aamuun nousu oli todella hidasta. Itse nukuin kahdeksaan eli yli yhdeksän tuntia. Iidan nukahtaminen meni aivan poikkeuksellisen myöhään, mutta poikkeuksellisesti hän heräsikin myöhään vasta reilusti kahdeksan jälkeen. Yleensä nukkumaanmeno aika ei juurikaan vaikuta heräämisaikaan. Luulin, että aamupäivästä tulisi rauhallinen, mutta mitä vielä. kun yhdeksän ja yhden välille yritetään tunkea jonkinlainen aamupala, porkkanamehun tekeminen kuorimisesta alkaen, lounas ja konserttiin lähteminen, niin siinä sai juosta yksi jos toinenkin.

Iltapäivästä kävimme Seinäjoki Symphonic Bandin (SSB) elokuvamusiikin konsertissa Iidan, isun ja mummon kanssa. Itsekin soitin orkesterissa monet vuodet. Jännä oli nähdä kuinka eri soitinryhmien välinen tasapaino vaihtelee eri aikoina. Minun aikanani joskus oli paljon trumpetteja, lyömäsoittajia ja klarinettejakin. Nyt taas huilut ja pasuunat olivat orkesterin suurimmat ryhmät suhteessa orkesterin kokoon, eikä mukana ollut ainoatakaan lyömäsoittajaa. Sointi oli kuitekin yllättävän tasapainoinen ja soittoa oli ilo kuunnella. Toisaalta oli hienoa, että kerrankin alavasket oikein jymisivät taustalla. Ikävä kyllä puhallinorkesterimusiikki on kuitenkin niin tuttua ja siihen on etenkin aikoinaan ollut niin läheinen suhde itsellä, että en osaa kuunnella sitä ainakin jonkin verran analysoimatta, mikä pilaa koserttikokemusta jonkin verran. Onneksi Iida nautti konsertista (ja väliaikatarjoilusta) täysin rinnoin. Tyttö on hyvin innostunut ja kestävä konserttivieras, jonka kyllä uskaltaa viedä uudelleenkin.

SSB:n johtaja kyseli äiteeltä mua avustamaan syksyllä, mutta Vaasassa töissä käynnin ohessa siihen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia, etenkin kun aktiivisemmasta soittoajasta on kulunut jo reilu kuusi vuotta. Soittokunnon herättely olisi vaatinut todella paljon kotiläksyjen tekemistä. Sinänsäkin onni onnettomuudessa, että jätti kyselyt aika vähäisiksi, sillä aivokasvain löytyi ennen konserttia, joten en missään nimessä olisi voinut kuitenkaan osallistua soittajana. Äitee yritti kysellä mua kuuntelemaan konserttia, mutta en kokenut olevani siinä kunnos lähtökohtaisestikaan ja lopulta vietin viikonlopun sairaalassa epilepsian vuoksi. Olisin siis ollut todella huono avustaja.

Kotiin tultua menimme ulkoilemaan koko perheenä. Iidalla kun on ainokaisena hyvin monenlaista välinettä, niin omistaa jo sekä potkupyörän että polkupyörän. Ensin kokeilimme potkupyörää, jolla Iida töpötteli 10-15 metriä (yhdellä kaatumisella). Tämä oli melkoinen edistys viime kesään nähden, jolloin Iida joka kerta istuessaan pyörän päällä huusi "En osaa, en halua!". Vaikka potkuttelu olikin Iidasta ihan ok, halusi hän kuitenkin kokeilla polkupyörääkin. Siinäkin edistystä oli tapahtunut huomattavasti ajatuksen tasolla ja selvästi Iida pääsi kärrylle siitä, mitä polkeminen on. Tosin pyörän tärkein ominaisuus oli kilikello, jota piti pysähtyä soittamaan muutaman metrin välein. Molempia pyöriä varmasti yritämme pitää käytössä ja innostaa käyttämään, mutta vaikka itse ajattelinkin potkupyörän hyväksi aloitusvaihtoehdoksi, niin luulen Iidan kyllä tässä vaiheessa tykkäävän enemmän polkupyörästä. Voisihan potkupyörän viedä vaikka kesällä mökille, niin niillä olisi omat käyttöpaikkansa. Pyöräkokeiluista siirryimme tietenkin kevään parhaisiin leikkeihin eli kuravellin keittoon takapihalle. Ulkoilimme lopulta puolisentoista tuntia, mikä oli aika hyvä ulkoilu.