Pääsinpäs ulkoruokintaan

Edelleen olo on hieman hutera ja väsynyt. Ilmeisesti epikohtauksen aiheuttama väsy tuli mulle viiveellä. Eilen mentiin aikaisin nukkumaan, mutta silti en meinannut saada itseäni sängystä ylös. Kaulan lihakset ovat edelleen todella kipeät, mutta pohkeiden säryt ovat alkaneet helpottamaan. Tänään sain aikaiseksi tilata itselleni fysioterapian viimeinkin tähän lähelle. Hänellä oli ainoastaan yksi vapaa aika seuraaville kahdelle viikolle, mutta paikka on niin lähellä, että kannattaa silti käydä hänellä, jos muuten tuntuu hyvältä. Eikä kauheasti kakistellut puhelimessa, vaikka sanoin olevani syöpäpotilas ja epileptikko. Heti perään toki jatkoin, että olen kahdelta lääkäriltä varmistanut, että voin mennä hierontaan.

Mikko suostui lähtemään minun kanssani shushi-lounaalle. Oli hyvää ja oikein tervetullutta vaihtelua. Misokeitto oli lievä pettymys, sillä odotin hieman mausteisempaa keittoa. No eipä mulla oikeasti ollut mitään käsitystä siitä, millaisesta keitosta on kyse paitsi että soijasta se on tehty. Kotiin palattua Mikko suostui vielä lähtemään mun kanssa lyhyelle kävelylle (1,1 km). Ikävä kyllä täytyy kävelylenkkeihinkin totutella jälleen uudelleen ja katsoa, missä rajat menevät. Edelleen toivoisin saavuttavani 5 km lenkit ennen seuraavaa sytokuuria, mutta se saattaa kyllä jäädä haaveeksi (ainakin jos tämä väsy ei anna periksi). Lisäksi suunnitelma kuoron keikoille osallistumisesta saattoi saada nyt hieman takapakkia, mutta kunpa edes harkkoihin pääsisi mahdollisimman usein ja 5-vuotiskonserttiin katsojana.

Tänään huomattiin, että innokas naapurimme oli karsinut kaupungin metsän puolella puiden oksia niin, että tieltä oleva näkymä meidän pihaa on auennut melkoisesti. Ei yhtään mukavaa.

Jjaksoin pitkästä aikaa hieman lueskella Anticancer-kirjaani ja olen päässyt siinä mielen ja kehon yhteyttä käsitteleviin lukuihin. Toistaiseksi olen oppinut, että pelkkää stressiä pahempia tunteita ovat epätoivo ja toivottomuus. Toivottomuus syntyy tunteesta, ettei voi auttaa itseään ja luovuttaa sairaudelle. Itsensä auttamisen tunne, toivo, elämänhalu ja taistelutahto taas ovat niitä positiivisia tunteita, jotka auttavat taistelussa. Näitä olen onneksi hakenut, etsinyt ja mielestäni löytänytkin tukemaan taisteluani. Tietenkin mielen harmonia on myös tärkeä, mutta eiköhän omilla oivalluksillakin jo aika pitkälle pötki. Täytyy olla syy taistella ja elää kuten Iitu, Mikko ja minä itse: meidän perhe. Ja tunteiden näyttäminen on hyvä, vaikka se toisinaan tarkoittaa vuolasta itkua ja pahaa mieltä. Katkeruuttakin.

Hieman yritin nukkua iltapäivällä, mutta unta ei tullut, vaikka väsyttikin kovasti. Taas jäivät smoothiet ja mehut tekemättä, mutta eiköhän niihinkin taas innostusta ja virkeyttä löydy jossain vaiheessa. Iltapäivällä päädyin katsomaan ohjelmia Areeasta kuten Ruokamatka Intiaan. Nyt voikin odotella Iitua kotiin Kauhavan reissulta.